Eron jälkeistä terapiaa

Blogi jatkaa ihan muissa kuin talousasioissa. Tälle keväälle on mahtunut kaikenlaista ja tilanne tuntuu elävän koko ajan. Keittiöremontti toivottavasti valmistuu entisessä kodissani ensi viikon aikana, ja sitten voidaan alkaa miettiä aikataulua asunnon myynnille. Toisaalta tuntuu siltä, että tässä kohtaa voisi pitää pienen hengähdystauon kaikesta, mitä ei ole pakko tehdä. Minä jatkan perehtymistä uuteen työpaikkaan ja lapset tarvitsevat paljon tukea kevätlukukauden viimeisiin päiviin. Yritin samalla kerätä voimia auttaa huonossa kunnossa olevaa siskoani, mutta hän möksähti minulle ja laittoi välit poikki.

Kun erosin lasten isästä, elin seuraavan puoli vuotta huoletonta sinkkuelämää. Juuri ennen kuin tapasin ex-puolisoni aloin ymmärtää, että jossakin kohdassa voisi olla hyvä surra mennyttä eroa ja sitten olinkin melkoisen huonossa kunnossa seuraavat puoli vuotta. Nyt ajattelin olla asiassa vähän viisaampi. (Siinä määrin kun se on mahdollista tämän loputtoman härdellin keskellä.) Olen käynyt pariin otteeseen kosmetologilla, koska huomasin, että on uskomattoman rentouttavaa maata lämpimien pyyhkeiden alla, kun joku taputtelee kasvoihin ties mitä naamioita. Lisäksi aloitin terapian, koska tajusin, että ongelmani aiheuttavat valtavasti ongelmia myös kaikissa ihmissuhteissani. Yksi asioista, mitä terapiassa yritetään ratkoa, on minun hieman mutkikas suhde omaan kehooni. Tämä oli ensimmäinen tehtävä, mikä terapiassa piti tehdä, kirjoittaa kirje omalle keholle. Jo otsikko oli minusta hankala...

Rakas keho

Minulla on sinua kohtaan ristiriitaisia tunteita. Toisaalta arvostan sinua. Olet antanut minulle kaksi lasta. Olet aina ollut kohtuullisen terve ja toimiva, vaikka valintani eivät ole tehneet sitä helpoksi. Olen harrastanut liikuntaa hyvin vaihtelevasti ja epäsäännöllisesti. Kun elämässä on ollut vastamäkeä, olen jäänyt karkkipussin kanssa sohvan nurkkaan murehtimaan. Painoni nousi ylipainon puolelle ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten. Minun elintavoillani se ei ollut yllätys, mutta olin vihainen sinulle. Yritin aloittaa laihduttamisen monta kertaa, mutta se jäi aina yritykseksi. Viime vuoden lopulla jokin muuttui ja aloin käymään kuntosalilla säännöllisesti. Aloin treenata vapaapainotreeniä ja se oli valtavan palkitsevaa. Tuntui, että teimme yhteistyötä. Vaikka olit valokuvissa keski-ikäinen täti, olit myös sitkeä. 

Edelleen mietin usein sitä, miltä näytit ennen raskauksia. Toisaalta muistan myös sen, etten pitänyt sinusta enempää kuin nyt, vaikka vatsani oli silloin litteä. En pidä siitä miltä näytät, mutta olen saanut sinusta positiivista palautetta kolmikymppisenä enemmän kuin siihenastisen elämäni aikana. Pelkään vanhenemista, ettei 40:nen ikävuoden jälkeen enää ole "elämää". Pelkään etten saa enää uutta mahdollisuutta parisuhteeseen. Pelkään saavani sen ja valitsevani taas väärin. Ajattelen, että kaikki riippuu sinusta, vaikka tavallaan tiedän ettei se ole totta.

Olen pahoillani siitä, ettet sinä riitä minulle. Tarkoittaako se sitä, että katson samalla tavalla muita ihmisiä. Eivätkö hekään riitä sellaisena kuin ovat? Ja onko se yksi syy siihen, että parisuhteeni ovat epäonnistuneet? Haluan pitää sinusta huolta, että pysyt toimintakykyisenä ja minä voin tehdä työtäni, jossa fyysinen toimintakyky on tärkeää. Haluan myös jatkaa liikunnan harrastamista ja rikkoa siinä rajojani, saada onnistumisen kokemuksia sinusta ja sinun kanssasi. Toivon, että tulevaisuudessa tulemme toimeen paremmin. Huomaan, että suhtautumiseni sinuun on muuttunut viime  aikoina. Ulkonäön kehuminen ei muuta minun suhdettani sinuun, mutta konkreettiset teot muuttavat. Omien pelkojen kohtaaminen. Sitä minä yritän nyt harjoitella.

Sellainen tehtävä...terapeutti sanoi, että tämä on tämän hetken tilanne, mutta siitä on mahdollista päästä eteenpäin. Hassua, mutta ensimmäistä kertaa todella uskon niin.