sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Seuraa valitusta

Olen pedannut kaksiosaisella johdannolla tätä valitusta, joten pitäähän se kirjoittaa. Toisaalta mietin, että kaikki tämä on kirjoitettu jossain aiemmin. Tarina on monelle ikäiselleni naiselle tuttu. Miksi tehdä sitä enää, kun lopputulos on tiedossa? Mutta toisaalta...vaikka todellisuus on mitä on, niin minun ei tarvitse pitää siitä, välittää siitä ja uskoa sitä.

Missä kohtaa se tapahtui, sitä en tarkkaan tiedä. Viimeksi olin sinkkuna 34-vuotias. Moni mies, jonka tapasin silloin halusi vain seksiä. Perussettiä toki, ei mitään uutta. Mietin silloin toki ikääni, mutta 34-vuotiaana minulla oli vielä mahdollisuuksia. Olisin voinut sen puolesta saada lapsen tai jopa useamman. Nyt niin ei enää ole. Jos haluaisin vielä lapsen, niin olisi jo kiire, eikä se välttämättä onnistuisi sittenkään. Mutta onko mahdollisuus lapsen saamiseen todella se juttu, vai onko lopulta kysymys vain iästä. Tuntui hämmentävältä täyttää 40-vuotta, koska hyvin kliseisesti minusta ei tunnu siltä. En minä tuomitse miehiä siitä, ettei 40+ nainen ole heistä enää houkutteleva. Paitsi kuten edellä on mainittu, siihen yhteen asiaan. Minusta on ihan ymmärrettävää haluta nuorempi nainen. Halusinhan minäkin nuoremman miehen. Sanoisin, että hyvin pieni osa omasta ikäluokastani kiinnostaa minua (ainakin jos puhutaan Tinderin tarjonnasta). Toki ihan todellisessa elämässä tapaan kyllä kivannäköisiä ja mukavan oloisia 40-50+ miehiä, mutta he ovat parisuhteessa tai muuten vain jossakin muualla kuin deittialustoilla. Ymmärrän oikein hyvin, että jos nelikymppinen mies haluaa lapsen, niin naisen iän pitää alkaa kolmosella. Ja lisäksi nuoret ihmiset näyttävät hyvältä. Parikymppisestä kolmikymppiseen raja ei ole niin selvä, mutta 40+ puolella tapahtuu selkeästi jotakin. Tätä ei varmasti saisi sanoa ääneen? Ulkonäkö ei lopulta ole isoin osa pariutumista, mutta silläkin on silti merkitystä. Ehkä keski-iän tietämillä perimä ja elintavat alkavat näkyä entistä enemmän. 

Minusta tuntuu, että olen löytänyt enemmän omanlaiseni tavan olla ja elää vasta kolmekymppisenä. Olen myös saanut kuulla ulkonäöstäni ja itsestäni paljon kivoja kommentteja siinä iässä. Eräs mies, jonka kanssa keskustelin deittialustalla kuusi vuotta sitten sattui kaupan kassajonossa selkäni taakse. Minä en tunnistanut häntä, koska hänellä ei ollut ko. palvelussa kuvaa, mutta hän tunnisti minut. Olin mennyt suoraan raskaan työpaivän jälkeen kauppaan, joten olin ihan mielissäni, kun mies sanoi, että minulla oli persoonallisella tavalla nätit kasvot ja sellaiset kasvot, jotka muuttuvat vain kauniimmiksi kun vanhenen. Mies oli varmaan (muun käytöksen perusteella) jonkun sortin seinähullu, mutta tuo kommentti on jäänyt mieleen. Yksissä illanistujaisissa nauroin ääneen kuuluvalla äänellä ja silloin ystäväni silloinen mies kääntyi ympäri ja sanoi, "Sulla x on ihan mielettömän kaunis nauru". Se on yksittäinen kiva muisto miehestä, joka muuttui vähemmän mukavaksi, kun hän ja ystäväni myöhemmin erosivat. 

Ihmisenä osaan olla viihdyttävä, kun haluan. Usein myös tahattomasti. Eräs mies sanoi minulle suorasukaiseen tapaansa, että olen vähän kuin hänen kaksoissisarensa. Todella fiksu joissakin jutuissa ja toisissa aivan tollo. Olen silti huomannut, että välillä pystyn lumoamaan ihmisiä. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että olen alkanut selittämään jotakin asiaa ja kuulija on ollut matkalla jonnekin, mutta sitten unohtunut kuuntelemaan. Yliopistossa kirjoitin analyysin venäläisen kirjallisuuden klassikosta ja kurssin opettaja ei meinannut päästä yli siitä, että olin vasta toisen vuoden opiskelija. Näkökulmani teokseen oli niin erikoinen, että hän joutui lukemaan koko kirjan uudelleen. Olen aina ollut paniikissa ja epävarma uusista asioista, mutta silti tehnyt kaikenlaista. Lähdin suoraan lukiosta armeijaan, vaikka minua pelotti puhua miehille. Ajattelin asian ratkeavan armeijan aikana "jotenkin". Ja ratkesihan se. Seurustelin ensimmäistä kertaa elämässäni juuri armeijassa (ja tiedän miltä tämä kuulostaa). Osaan olla myös hankala ja itsepäinen, mutta silti kokonaisuutena aika ihana. Olen saanut tässä elämässä osakseni paljon rakkautta ja se tuntuu minusta hämmentävältä. En hirveästi pidä itsestäni, mutta en silti pidä itseäni huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona paria valittaessa.

Ja sitten tullaan siihen, mutta...Onko vedenjakaja sitten 35-vuotta vai mikä, mutta nyt 40-vuotiaana realiteetit ovat nämä. Kun testasin Tinderiä tekemällä ns. parisuhdeprofiilin (en kertonut spesifisti mitä haen), niin miehet muuttuivat varovaisiksi. Ensimmäinen kysymys oli usein "Mitä olet hakemassa?". En toki perusta tätä arviota vain Tinderiin, vaan ihan myös todellisiin keskusteluihin oman ikäluokkani naisten kanssa. Kun erosin ex-puolisostani, niin en tietenkään ajatellut, että pariutuminen uudelleen tässä iässä olisi helppoa. En vain ehkä ymmärtänyt, että se olisi näin vaikeaa. Tilaan edelleen Hesaria ja siinä on viime vuosina ollut useita artikkeleita parisuhteista ja pariutumisen vaikeudesta. Usein puhutaan kohtaamattomuuden ongelmasta. Koulutettu nainen haluaisi rinnalleen koulutetun miehen. Koulutettu mies taas ei välttämättä pidä naisen koulutusta niin suuressa arvossa. Varsinkin lehden kommenttiosastossa on käyty kiihkeitä väittelyitä siitä, että naisten vaatimukset ovat koventuneet. Mukava ja kiltti mies ei enää kelpaa parisuhteeseen. Kemia on yhtä kuin ulkonäkö ja niin edelleen. 

On varmasti tietyssä mielessä totta, että siihen 35-ikävuoteen nainen on parisuhdemarkkinoilla vahvoilla. Minusta on silti kummallista, että niinkin isossa asiassa kuin kumppanin valinnassa pitäisi tyytyä johonkin. Tyytyä "omaan tasoonsa". Tyytyä ihmiseen, joka ei oikeasti miellytä sinua. Sehän on yksi elämän isoimmista valinnoista. Minusta ei ole väärin toivoa ihan mitä vaan. Realismia on toki sitten se, ettei silloin välttämättä koskaan saa haluamaansa. Ja kemia ei todellakaan ole lähtöisin vain ulkonäöstä. En osaa itsekään sanoa, että mikä kaikki siinä vaikuttaa, mutta toisen ihmisen kosketus on merkittävässä roolissa. Ehkä itseäni surettaa tällä hetkellä silti tämä: ihmiset eivät enää tunnu antavan mahdollisuutta toiselle ihmiselle. Mielikuva siitä mitä haluaa voi olla niin vahva, ettei osata yhtään ajatella "laatikon ulkopuolella". Esimerkiksi minun ikäiseni mies, joka ei enää halua lapsia, ei halua edes tutustua minuun oikeasti, koska hän on päättänyt, että parisuhteessa naisen on oltava häntä 5 vuotta nuorempi. En sano, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän. Mutta tässä iässä olen oppinut sen verran, että jos ihmisen ensimmäisen kerran nähdessä ei tule sellainen olo, että tämä on ehdoton ei, niin se ihminen kannattaa nähdä uudelleen. Lisäksi vielä se, että vaihtoehtoina tunnutaan näkevän vain joko seksi tai parisuhde, vaikka niiden välille voisi mahtua vaikka mitä. Mutta kevyempikään deittailu ei usein ole miehelle vaihtoehto. Naisen kanssa ei haluta viettää aikaa "muuten vaan".

Keskustelin aiheesta juuri itseäni hieman vanhemman naisen kanssa, joka asuu pääkaupunkiseudulla. Hän sanoi, että koska siellä naisia on suhteessa miehiä enemmän, niin jälkimmäisten toiminta 40+ ikäisiä naisia kohtaan on aika kamalaa. Moni sen ikäluokan nainen on luovuttanut ja hankkinut lemmikin. Osa jaksaa vielä yrittää itseään nuorempien miesten kanssa. Ihmisellä on vapaa tahto ja hänen valintansa tekevät hänet usein onnettomaksi. Niin minä sanoisin. Miehen näkökulmasta tämä on ehkä keski-ikäisen naisen hapatusta. En ajatellut hankkia koiraa vielä. Tulen hakkaamaan päätäni seinään jatkossakin. 

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Ja nyt olet taas yksin

Menin naimisiin 23-vuotiaana. Muistan miten peloissani olin sinä päivänä. Olin nukkunut edellisenä yönä vain muutaman tunnin ja mieskin näytti virallisissa valokuvissa väsyneeltä. Kirkon portaat olivat niin huonossa kunnossa, että meinasin kompastua niihin. Häissä ei ollut alkoholitarjoilua, koska olin silloin hyvin ehdoton sen asian suhteen. En halunnut nähdä isää humalassa sinä päivänä. Mutta samppanjaa oli niin paljon, että vieraat joivat itsensä humalaan siitä. Purin väsymystä ja kiukkuani miehen siskon puolisoon, eikä hän antanut sitä seuraavan kymmenen vuoden aikana anteeksi. 

Pelkäsin tuona päivänä kaikkea mahdollista. Mutta en pelännyt rakkautta. En pelännyt mennä naimisiin, eikä mielessäni käynyt hetkeäkään, että se voisi loppua joskus. Vaihdoin sukunimeni. Jos voisin palata takaisin tuohon hetkeen, niin halaisin 23-vuotiasta itseäni. Koska tiedän, että hän tulisi tarvitsemaan sitä tulevina vuosina. Kun rakkaus tuntui ensin voittavan kaiken, mutta siihen tuli särö heti alkumetreillä. Kun keksin haluta vauvan ja minulle sanottiin, etten tulisi koskaan saamaan lasta. Kun siitä huolimatta tulin äidiksi 25-vuotiaana ja sen jälkeen valvoin seuraavat viisi vuotta. Kun satutin ihmistä, jota minun olisi pitänyt rakastaa eniten maailmassa. Kun jouduin kertomaan lapsilleni, että muuttaisin pois kotoa. Kun 33-vuotiaana muutin ensimmäistä kertaa ikinä asumaan yksin ja nukuin monta viikkoa valot päällä. En kertonut siitä kenellekään. 

Täytin 34-vuotta ja olin hirvittävän epätoivoinen. Ajattelin, että tulen olemaan yksin koko loppuelämäni. Erosta oli kulunut vasta kuukausia, mutta olin jo ehtinyt ihastua, rakastua ja pettyä, eikä tuo mies ymmärtänyt jättää minua rauhaan. Lähdin kävelylle toisen kanssa. Hän oli todella pitkä. Oli hankalaa pitää kädestä kiinni ja kävellä samaan tahtiin. Mies oli mukava ja älykäs. Pari viikkoa ensitreffien jälkeen oli kuuma kesäpäivä ja laitoin päälleni mekon. Se oli epämukavuusalueelle menemistä, koska mekko oli lyhyt ja minulla omasta mielestäni kamalat jalat. Mietin haluaisiko mies enää nähdä minua uudelleen sen mekon takia. Jälkeenpäin hän sanoi, että jos olisin pyytänyt häntä menemään kanssani naimisiin se mekko päällä, niin hänen olisi ehkä pitänyt sanoa kyllä. Ja niin minä aloitin suhteen, parisuhteen, vaikka oli aivan liian aikaista siihen. Mies oli turvallinen ja ihana. Hän oli ensimmäinen mies eron jälkeen, jota ei pelottanut sitoutua minuun. Vaikka hän oli minua nuorempi ja lapseton. Sain toisen mahdollisuuden rakkauteen ja pilasin senkin.

Elämässä ja varsinkin parisuhteissa ei ole vain yhtä objektiivista totuutta. Me kerromme tarinoita itsellemme ja itsestämme, että pystymme jatkamaan elämää. Katsomaan peiliin päivästä toiseen. Keväällä tapahtuneen eron jälkeen ajattelin, että minun olisi pitänyt tietää paremmin. Heti suhteen alkuvaiheessa oli asioita, jotka mietityttivät minua, mutta päätin ohittaa ne. Ajattelin olevani toisenlainen ihminen. Kuvittelin, että rakkaus riittää, mutta tällä kertaa en uskonut sen kestävän loppuelämän. Halusin silti uskoa. Seuraavat viisi vuotta olivat monella tapaa raskaita. Lapseni sai diagnoosin ja kuntoutus alkoi. Kun lapsella meni huonosti, niin minullakin meni huonosti. En pystynyt hetkeksikään päästämään irti huolesta ja niinpä tein aivan liikaa. Hoidin lapsen asioita myös niillä viikoilla, kun lapset olivat isällään. Istuin palavereissa ja soittelin terapeuteille. Täytin hakemuksia. Vaikeiden vuosien jälkeen tuli viime syksy ja istuin taas koululla palaverissa. Lapsen opettaja kertoi, ettei lapsi tällä hetkellä eroa juuri ollenkaan omasta ikäluokastaan. Saatoin päästää irti huolesta ja ajatella itseäni ja mitä minä halusin elämälläni tehdä. 

Aloin haaveilla uudesta työpaikasta. Nousin sohvalta ja innostuin liikkumaan. Aloin tavata ystäviäni ja miettiä parisuhdettani. Ja minusta alkoi tuntua, etten voi hengittää. Tässä kohtaa ex-puolisoni kertoisi varmasti erilaisen tarinan. Ymmärrän häntä ja on totta, että minun puoleltani olisi ollut reilua erota heti. Mutta minä en pystynyt tekemään niin ja hän teki sen helpoksi ripustautumalla entistä tiukemmin kiinni. Ajattelin, etten voi tehdä sitä hänelle. Mutta tein paljon pahempaa, kun rakastuin toiseen mieheen. Voisin sanoa, että se tuli aivan puun takaa. Tavatessani tämän ihmisen ensimmäisen kerran, en heti todellakaan pitänyt hänestä. Hän oli aivan erilainen ihminen kuin minä ja aivan toisenlainen mies kuin ne, mitä olin aikaisemmin tavannut. Ja sitten hän suuteli minua ja se tuntui paremmalta kuin mikään ikinä. Olin niin hämmästynyt, etten meinannut kyetä puhumaan sen jälkeen. Ja mikään ei vain enää ollut niin kuin ennen.

Ymmärrän, että satutin ex-puolisoani pahoin. Olen pyytänyt anteeksi lukemattomia kertoja ja yrittänyt tehdä kaikki asiat hänelle helpoksi eron jälkeen. Antanut hänen tavata lapsia, vaikka koko lähipiiri on asiasta toista mieltä ja toki myös itselleni olisi helpointa, jos emme olisi enää tekemisissä. Mikään ei silti riitä, eikä voi korvata sitä tuskaa mitä aiheutin ja olen pahoillani siitä. En silti voi olla pahoillani rakkaudesta. Aiemman kokemukseni perusteella ajattelin, ettei rakkautta ja intohimoa voi yhdistää. Pitää aina valita niistä toinen. Minun parisuhteissani oli paljon rakkautta, mutta ei niinkään intohimoa. Lyhyessä suhteessani taas intohimoa, mutta myöhemmin ajattelin, ettei se ollut totta. Se oli vääränlaista vetovoimaa, jotenkin jo itsessään satuttavaa ja sellaiset suhteet loppuvat aina huonosti. Mutta olin väärässä. 

Oli sattumaa, että tapasin juuri tämän miehen, mutta jollain tasolla minusta silti tuntuu, että olen aina kulkenut häntä kohti. Nuorena luin yötä myöten romaaneja rakkaudesta. Olen aina tuntenut kaikki tunteet isolla kirjaimella ja jo silloin tuntui, että melkein pakahdun siihen kaipaukseen. Etten voi odottaa enää hetkeäkään ja haluan kokea saman. Myöhemmin ajattelin, että kirjat ovat kirjoja ja elämä aivan toisenlaista. Jos rakkaus ja intohimo jollekin löytyisikin samassa paketissa, niin se ihminen en olisi minä. Siitä huolimatta etsin sitä, kaipasin sitä, ihastuin helposti toisiin ihmisiin, vaikka olin parisuhteessa. Ajattelin olevani huono ihminen, jolle mikään ei vaan riitä. Kunnes tuli tämä mies ja sain vastauksen kysymykseeni. Onko väärin sanoa, että se oli sen arvoista? Kun kirjoitin eroamisen surusta, niin sanoin etten pelkää tunteitani. Mutta tätä minä pelkäsin. Oli monella tapaa hurjaa ihastua toiseen, kun oli keskellä eroprosessia toisesta. Ja eron jälkeen tajuta, ettei se ollut pelkkää ihastumista, vaan vielä enemmän. Pyristelin pakoon, latasin Tinderin ja ajattelin, että kyllähän minä voin päättää omasta elämästäni. Mutta mikään ei vienyt sitä tunnetta pois.

Olen 40-vuotias ja takana on kaksi parisuhdetta. Tulenko saamaan kolmatta mahdollisuutta? En usko, vaikka tiedän, että tulen vielä lyömään päätäni seinään sen asian kanssa. Seuraa valitusten sarja, stay tuned

perjantai 11. syyskuuta 2020

Elämäni miehet

Nyt mennään kauas säästötavoitteista, budjeteista ja menojen suunnittelusta. Olkoon tämä kirjoitus niin sanottu johdatus "valitusten sarjaan", joissa ajattelin pohdiskella elämääni nyt ja tästä eteenpäin. Tämä blogi keskittyi aiemmin siihen, että miten saisin säästettyä rahaa. Mutta tällä hetkellä mielenkiintoni kohdistuu siihen, kuinka jaksan arjessa, mistä löydän lisää hyvää oloa ja millainen ihminen allekirjoittanut oikeastaan on. Ja tietenkin, kuinka ollakaan, miehiin, suhteisiin ja niiden puutteeseen. 

Minulla on ollut tässä elämässä neljä merkityksellistä suhdetta. Kaksi näistä oli pitkää parisuhdetta. Lasten isä oli oikeastaan ensimmäinen seurustelukumppanini. Hän oli paras ystäväni ja se oli kaikista pahinta avioerossa. Eroa verrataan joskus läheisen kuolemaan ja siltä se totisesti silloin tuntui. En menettänyt häntä kokonaan, en heti. Mutta välimme muuttuivat lopullisesti, kun kuvaan astui hänen nykyinen vaimonsa. Lasten isä on minulle silti aina tärkeä ja meillä on edelleen hyvät välit. Kun minulla muutama vuosi sitten epäiltiin vakavaa sairautta, niin hän siitä kuullessaan halasi minua saman tien. Erotessamme hän sanoi, etten koskaan tule olemaan hänelle yhdentekevä ihminen ja siltä se on näiden vuosien aikana tuntunut. Hän on aina auttanut, kun olen sitä tarvinnut ja tukenut minua kaikessa. Ja nyt mietitte, että miksi erosimme? Sitä tarinaa en halua tässä blogissa kertoa, mutta tiivistettynä me ehkä olimme enemmän ystäviä kuin rakastavaisia. 

Lasten isästä erottuani tapasin miehen, jonka kanssa ei pitänyt tulla mitään vakavaa. Tapailin häntä (jos sitä voi tapailuksi sanoa) vain pari kuukautta, mutta se tuntui pidemmältä ajalta. Hän oli hyvin erilainen mies kuin lasten isä. Suuttui helposti ja meillä olikin isoja riitoja heti suhteen alussa. Mutta myös hyviä keskusteluita ja erityisesti kemiaa ja intohimoa, jotka olivat puuttuneet aiemmista suhteistani. Ihastuin häneen nopeasti, luultavasti myös rakastuin ja kahden kuukauden päästä se lopulta kolahti hänelläkin. Sovimme, että alkaisimme seurustella ihan oikeasti. Meni päivä ja hän alkoi peruutella. Häntä alkoi pelottaa se kuinka paljon tunteita oli tullut niin lyhyessä ajassa. Hän oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle, eikä yhtäkkiä halunnut edes yrittää jatkaa suhdetta. 

En suostunut heti uskomaan asiaa, vaan yritin jatkaa keskustelua. Halusin ajatella, että asiat voisi vielä selvittää. Laitoin hänelle viestiä, jossa toivoin, että voisimme vielä yrittää. Siihen viestiin hän vastasi seuraavana päivänä, kun olin tekemässä opiskeluihini liittyvää työharjoittelua. Hän kertoi kuinka ei ollut huomannut laittamaani viestiä, koska oli ollut treffeillä toisen naisen kanssa. Nainen ei ollut halunnut nähdä häntä uudestaan, mutta oli halunnut mennä sänkyyn ja niin he olivat sitten tehneet. Hän oli kovasti pahoillaan tapahtumasta. Minä olisin halunnut jatkaa, tuon jälkeenkin, mutta hän pysyi kannassaan. Seisoin sairaalan käytävällä, puhelin kädessä ja leikkaussalivarusteissa ja tuntui kuin minua olisi lyöty avokämmenellä kasvoihin. Muistan vieläkin miten huumaava se kivun tunne oli. Jouduin odottamaan neljä tuntia työharjoittelupäivän päättymistä, että pääsin pukuhuoneeseen itkemään. Kuukauden päästä mies otti minuun uudelleen yhteyttä ja halusi taas tavata, mutta alleviivasi, että meidän pitäisi olla varovaisia, ettei "siitä tulisi uudelleen niin vakavaa". Tapasin hänet vielä kahdesti ja sen jälkeen jollain tasolla ymmärsin, että sydänkin voi murtua enemmän kuin kerran ja en ehkä selviäisi toisesta kerrasta.

Jälkeenpäin pohdin, että oliko nyt minun vuoroni kärsiä. En ollut ollut kovin hyvä vaimo lasten isälle. Olin parikymppisenä vielä kovin nuori ja keskeneräinen (jälkimmäistä olen toki vieläkin). Ja hoidin eron lasten isästä millä tahansa mittarilla todella huonosti. Siitä huolimatta hän antoi minulle anteeksi. Ja minä annoin anteeksi tälle toiselle miehelle. Enkä päässyt hänestä kunnolla yli, vaikka olin vuosia parisuhteessa. Se hetki tuli vasta viime keväänä. Kun ajoin autoa ja vieressäni istuva mies kiusasi minua siitä, että en kai voisi ihastua itseäni niin paljon nuorempaan mieheen. Ja minä sanoin, että en, mutta todellisuudessa olin jo ihastunut, aivan hirveän ihastunut. Eikä hän hämärässä autossa nähnyt, kun punastuin.