Menin naimisiin 23-vuotiaana. Muistan miten peloissani olin sinä päivänä. Olin nukkunut edellisenä yönä vain muutaman tunnin ja mieskin näytti virallisissa valokuvissa väsyneeltä. Kirkon portaat olivat niin huonossa kunnossa, että meinasin kompastua niihin. Häissä ei ollut alkoholitarjoilua, koska olin silloin hyvin ehdoton sen asian suhteen. En halunnut nähdä isää humalassa sinä päivänä. Mutta samppanjaa oli niin paljon, että vieraat joivat itsensä humalaan siitä. Purin väsymystä ja kiukkuani miehen siskon puolisoon, eikä hän antanut sitä seuraavan kymmenen vuoden aikana anteeksi.
Pelkäsin tuona päivänä kaikkea mahdollista. Mutta en pelännyt rakkautta. En pelännyt mennä naimisiin, eikä mielessäni käynyt hetkeäkään, että se voisi loppua joskus. Vaihdoin sukunimeni. Jos voisin palata takaisin tuohon hetkeen, niin halaisin 23-vuotiasta itseäni. Koska tiedän, että hän tulisi tarvitsemaan sitä tulevina vuosina. Kun rakkaus tuntui ensin voittavan kaiken, mutta siihen tuli särö heti alkumetreillä. Kun keksin haluta vauvan ja minulle sanottiin, etten tulisi koskaan saamaan lasta. Kun siitä huolimatta tulin äidiksi 25-vuotiaana ja sen jälkeen valvoin seuraavat viisi vuotta. Kun satutin ihmistä, jota minun olisi pitänyt rakastaa eniten maailmassa. Kun jouduin kertomaan lapsilleni, että muuttaisin pois kotoa. Kun 33-vuotiaana muutin ensimmäistä kertaa ikinä asumaan yksin ja nukuin monta viikkoa valot päällä. En kertonut siitä kenellekään.
Täytin 34-vuotta ja olin hirvittävän epätoivoinen. Ajattelin, että tulen olemaan yksin koko loppuelämäni. Erosta oli kulunut vasta kuukausia, mutta olin jo ehtinyt ihastua, rakastua ja pettyä, eikä tuo mies ymmärtänyt jättää minua rauhaan. Lähdin kävelylle toisen kanssa. Hän oli todella pitkä. Oli hankalaa pitää kädestä kiinni ja kävellä samaan tahtiin. Mies oli mukava ja älykäs. Pari viikkoa ensitreffien jälkeen oli kuuma kesäpäivä ja laitoin päälleni mekon. Se oli epämukavuusalueelle menemistä, koska mekko oli lyhyt ja minulla omasta mielestäni kamalat jalat. Mietin haluaisiko mies enää nähdä minua uudelleen sen mekon takia. Jälkeenpäin hän sanoi, että jos olisin pyytänyt häntä menemään kanssani naimisiin se mekko päällä, niin hänen olisi ehkä pitänyt sanoa kyllä. Ja niin minä aloitin suhteen, parisuhteen, vaikka oli aivan liian aikaista siihen. Mies oli turvallinen ja ihana. Hän oli ensimmäinen mies eron jälkeen, jota ei pelottanut sitoutua minuun. Vaikka hän oli minua nuorempi ja lapseton. Sain toisen mahdollisuuden rakkauteen ja pilasin senkin.
Elämässä ja varsinkin parisuhteissa ei ole vain yhtä objektiivista totuutta. Me kerromme tarinoita itsellemme ja itsestämme, että pystymme jatkamaan elämää. Katsomaan peiliin päivästä toiseen. Keväällä tapahtuneen eron jälkeen ajattelin, että minun olisi pitänyt tietää paremmin. Heti suhteen alkuvaiheessa oli asioita, jotka mietityttivät minua, mutta päätin ohittaa ne. Ajattelin olevani toisenlainen ihminen. Kuvittelin, että rakkaus riittää, mutta tällä kertaa en uskonut sen kestävän loppuelämän. Halusin silti uskoa. Seuraavat viisi vuotta olivat monella tapaa raskaita. Lapseni sai diagnoosin ja kuntoutus alkoi. Kun lapsella meni huonosti, niin minullakin meni huonosti. En pystynyt hetkeksikään päästämään irti huolesta ja niinpä tein aivan liikaa. Hoidin lapsen asioita myös niillä viikoilla, kun lapset olivat isällään. Istuin palavereissa ja soittelin terapeuteille. Täytin hakemuksia. Vaikeiden vuosien jälkeen tuli viime syksy ja istuin taas koululla palaverissa. Lapsen opettaja kertoi, ettei lapsi tällä hetkellä eroa juuri ollenkaan omasta ikäluokastaan. Saatoin päästää irti huolesta ja ajatella itseäni ja mitä minä halusin elämälläni tehdä.
Aloin haaveilla uudesta työpaikasta. Nousin sohvalta ja innostuin liikkumaan. Aloin tavata ystäviäni ja miettiä parisuhdettani. Ja minusta alkoi tuntua, etten voi hengittää. Tässä kohtaa ex-puolisoni kertoisi varmasti erilaisen tarinan. Ymmärrän häntä ja on totta, että minun puoleltani olisi ollut reilua erota heti. Mutta minä en pystynyt tekemään niin ja hän teki sen helpoksi ripustautumalla entistä tiukemmin kiinni. Ajattelin, etten voi tehdä sitä hänelle. Mutta tein paljon pahempaa, kun rakastuin toiseen mieheen. Ja mikään ei vain enää ollut niin kuin ennen. Kun kirjoitin eroamisen surusta, niin sanoin etten pelkää tunteitani. Mutta tätä minä pelkäsin. Oli monella tapaa hurjaa ihastua toiseen, kun oli keskellä eroprosessia toisesta. Ja eron jälkeen tajuta, ettei se ollut pelkkää ihastumista, vaan vielä enemmän. Pyristelin pakoon, latasin Tinderin ja ajattelin, että kyllähän minä voin päättää omasta elämästäni. Mutta mikään ei vienyt sitä tunnetta pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti