maanantai 18. lokakuuta 2021

Sellainen kesä

Tämä blogi on jo pitkään harhaillut ihan muualla kuin talousasioissa, eikä tämä kerta tee poikkeusta. Viime vuosi oli hirmu raskas ja tein tästä vuodesta lähes yhtä raskaan. Käytin ison osan kesälomasta asunnon remonttiin, vaikka olisi pitänyt ymmärtää levätä. Ja sitten sattui kaikenlaista. Remonttiin meni paljon enemmän aikaa (ja varsinkin rahaa), kuin mitä olin suunnitellut. Keittiötoimittaja sairastui ja kesti puolitoista kuukautta, että minulla oli käyttökuntoinen keittiö. Olin kesäloman alussa tosi väsynyt töistä ja onneksi en tiennyt, mitä parin seuraavan kuukauden aikana olisi tarjolla. Ylitin itseni varsinkin muutossa monta kertaa ja jossain kohtaa aloin ajatella olevani joku supernainen, joka pystyy mihin tahansa. Toinen käsi ottikin sitten vähän enemmän osumaa ja tiputti minua sopivasti jalustalta. Onneksi sentään kävin (edesvastuuttomasti) festareilla, koska niistä jäi ihania muistoja. 

Tänä vuonna olen laittanut itseni koville, mutta saanut myös uusia kavereita ja todella hienon ystävän. Olen ollut väsynyt ja hankala ja riidellyt enemmän kuin koskaan. On hirvittävän vaikea päästää irti ihmisestä, jota rakastaa. Vaikka hän ei kohdellut minua läheskään aina hyvin. Ei välittänyt minusta samalla tavalla kuin välitin hänestä. Vaikka minulla meni kauan aikaa ymmärtää, että sitä mitä joskus oli, ei tulisi enää. En tiedä oliko tämä elämäni viimeinen rakkaus. Luulen, että se jollain tavalla kulkee mukanani aina. Tavallaan haluaisin hävittää hänestä kaiken ja toisaalta tiedän, että jonakin päivänä haluan lukea uudelleen viestit, joita hän laittoi minulle alkukesästä. Kun rakkaus tuntui olevan totta. Otin niistä kuvakaappaukset, koska luultavasti kukaan mies ei ole koskaan sanonut minulle mitään niin kivaa. Eikä satuttanut samalla tavalla kuin hän teki hieman aikaisemmin. 

Asunnon remontti on nyt melkein valmis. Lapset ovat sairastaneet hartaasti syysflunssia ja elämä ilman keittiötä alkoi olla kuluttavaa meille kaikille. Mutta ensi viikolla saan järjestellä tavarat paikoilleen ja aion pitää tuparit pienelle porukalle. Aion nauraa ääneen useita kertoja, ja vähän itkeä välissä. Järjestää lapsille syyslomalla jotakin pientä ekstraa, ainakin koristelemme koko asunnon Halloween teeman mukaisesti. Ja meillä on herkkupöytä. Aion lähteä kuntosalille testaamaan kestääkö käsi jo nostamista. Aion ajatella häntä, vaikka hän ei kohta edes muista minua.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Välipäivitys

No niin. Ostin sen asunnon. Olen siellä melkein päivittäin irrottamassa tapettia. Tapetin irrottamisessa on jotakin koukuttavaa. Mutta suurimman osan ajasta se vaan ottaa päähän. Minut vakinaistettiin töissä. Ihanat ihmiset ovat edelleen ihania. Olen käynyt saunalautalla, tanssinut ja nauranut aamuyöstä keskellä keskustaa, kun yritin syödä hampurilaista samaan aikaan, kun tuntematon mies yritti iskeä kaveriani. 

Elämässä on paljon ihmeellisiä asioita. Kuten miltä auringonlasku näyttää vuokrakotini ikkunasta. En ole koskaan nähnyt niin kaunista taivasta. Jään katsomaan sitä silloin kun olen onnellinen ja silloin, kun pyyhin kyyneleitä poskiltani. Niistän paitaan. No joo. Sellaista se elämä on. Aika ei ole kulunut nopeammin. Ehkä en päässyt eteenpäin, koska tarkerruin ajatukseen siitä, mitä jos. Voit olla oikeassa tai onnellinen. Et ehkä molempia. Ja minä halusin saada kaiken, aivan kaiken. Nyt olen kokenut kaiken. Melkein kaiken mitä rakkaudessa voi kokea. En vielä kaikkea, mitä surussa. 

On haikea olo. Kesälomaan vielä pari viikkoa aikaa. Laskin, että tapetin irrotusta kestää vielä kolmisen viikkoa. Teemme lasten kanssa jonkinlaisen kesälomareissun. Minä opettelen olemaan ihmisiksi ja lakkaan uskomasta ihmeisiin. Totean, että olen nyt 41-vuotias ja elämää on ehkä vielä jäljellä vuosia, vuosikymmeniä. En silti aio kasvaa aikuiseksi vielä.

maanantai 3. toukokuuta 2021

And all good things come to an end...

On tapahtunut paljon ja kaikenlaista. Olen ostamassa uutta asuntoa, ehkä. Esimies puhui avautuvista vakipaikoista. Olen löytänyt uusia ihania ihmisiä ja haastanut itseäni. Huomannut, että aika usein kannattaa ottaa riski ja hypätä. Siitä seuraa monesti paljon hyviä asioita.

On tulossa kesä ja pitkästä aikaa kesäloma. Ja juuri nyt istun sohvalla ja itken. Rakkaus ei loppunut, mutta se lopetettiin. Minä jäin yksin. Jäähyväisten jälkeen jäljelle jää kaksi kysymystä. Kuinka pitkään pitää vielä sietää tätä kipua, pitääkö sen kanssa vain oppia elämään? Ja lisäksi: miksi en saanut olla sen kanssa, jota rakastan? Niin pää kuin sydänkään ei vielä suostu ymmärtämään, että mitä on tapahtunut. Tiedän, että aika auttaa. Lopulta. Haluaisin pakottaa sitä kulumaan nopeammin.

maanantai 15. helmikuuta 2021

Voisko tää talvi loppua niinku nyt?

Tämä vuosi on lähtenyt jotenkin tahmeasti käyntiin. Yritän syödä nyt päivittäin lisärautaa ja toivon siitä apua esimerkiksi siihen, että välillä vaikuttaa kuin yrittäisin hukata oman päänikin. Toki arjessa on taas kerran kaikenlaisia muuttujia, varsinkin lasten asiat työllistävät ihan todella. Aika usein käy niin, että yritän olla tosi reipas ja haukkaan sitten vähän liian ison palan samalla. Lopputuloksena en meinaa vapaapäivinä päästä aamulla ylös sängystä. Mutta on ihanaa, kun on nuo lapset. Viime vuosi oli sellainen menetysten vuosi. Menetin parisuhteen ja paljon mukavia ihmisiä sen mukana. Menetin viimeisen päälle remontoidun asunnon, josta tosin olisi tullut isot kustannukset julkisivurempan muodossa. Menetin elintason, johon ehdin ehkä vähän tottua sen vuoden aikana, jonka asuimme entisen puolisoni kanssa yhdessä. Ehkä karuinta oli se, että menetin parhaan ystäväni, ehkä puoliso oli ollut minulle aina eniten ystävä, mutta hän muuttui ihmisenä paljon eron jälkeen. Mietin edelleen, että mikä oli lopulta totta. Menetin, tai ainakin se nyt näyttää siltä, siskoni, joka laittoi välit poikki kaikkiin perheensä jäseniin. Lapseni menettivät tätinsä ja kummitätinsä. Varsinkin nuorempi lapsi on ollut asiasta aika surullinen. Ero muutti jonkin verran asemaani ystäväpiirissä. Sinkkuäiti ei aina sovi perheellisten menoihin. Menetin vakituisen työpaikan, vaikka toisaalta irtisanouduin siitä itse. Menetin kesäloman, koska korona. Tiedän, että moni menetti paljon enemmän ja ihan oikeasti olen kiitollinen siitä mitä on.

Olen hirmu onnellinen noista lapsista, vaikka vanhemmuus on ehdottomasti vaikein haaste tässä elämässä. Olen kiitollinen vanhemmistani, vaikka he usein saavatkin minut raivon partaalle ja käyttäytymään kuin teini. Olen kiitollinen siitä, että meillä on hyvät välit lasten isän kanssa ja minulla on muutama tärkeä ystävä, joille voin puhua kaikesta. Olen kiitollinen siitä, että tajusin vaihtaa työpaikkaa, vaikka se tekikin osaltaan tästä vuodesta melko rankan. Tykkään töistä ja tykkään työkavereistani, miinus eräs nimeltämainitsematon akuuttilääkäri. Olen taas saanut vähän kiinni säännöllisestä liikunnasta ja siitä tulee hirmu hyvä fiilis. Minulla on arjessa sellainen olo, että pärjään. Käytän liikaa rahaa aivan turhuuksiin, mutta talous on silti aika balanssissa. Olen yleensä päätynyt poistamaan tästä blogista kaikki maininnat miehistä ja rakkaudesta, mutta sanottakoon, että siinä asiassa en ole tullut viisaammaksi ja edelleen ihmettelen, mitä tälle kaikelle pitäisi tehdä. Ehkä ei mitään. Olen vain sellaisessa välitilassa. En ole suhteessa, mutta en kuitenkaan vapaa. Ehkä pelottavinta ja vaikeinta tässä on se, että ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitsen toista ihmistä enemmän kuin hän tarvitsee minua. Ja kuitenkin minun pitäisi ymmärtää päästää irti.

Alkuvuoden ihanat, söpöt ja vähän turhat asiat ovat nämä meille muuttaneet kissakaverit. Kissoista on ollut nuoremmalle lapselle niin paljon iloa, että voisin ottaa kaksi lisää, jos se kaksinkertaistaisi ilon. Kissoista on toki myös kuluja (ja joka paikassa on karvaa, kaverit hiivattiin sieltä sängystä :D). Mietin, että tulevaisuuteen pitää nyt sijoittaa vähän realistisempia haaveita. Toivon tietysti eniten sitä, että lapsilla kaikki sujuu ja loksahtaa kohdalleen, toivon itselleni mieluista jatkoa töiden merkeissä, ainakin tämänhetkistä lähi- ja ystäväpiiriä ja terveyttä. Toivon löytäväni mieluisen omistusasunnon, jossa on ehkä myös oma sauna ja pieni piha. En enää haaveile parisuhteesta, yritän olla realistinen asian suhteen. 

Täytän tänä vuonna 41-vuotta. Haluaisin vielä matkustaa lasten kanssa, uskaltaa tehdä uusia asioita myös yksin (ja koska vaihtoehtoa ei ole) ja oppia itsestäni uutta. Olla vähän parempi ihminen. Muistaa nauttia siitä hyvästä mitä on. Mut voisko tää talvi loppua, jooko?

torstai 17. joulukuuta 2020

Sellainen vuosi

Tämä on ollut raskas vuosi, mutta moni asia päättyi silti hyvin. Allekirjoitin uuden työsopimuksen eli työt jatkuvat, mistä olen hirmu kiitollinen. Lapset ovat sairastaneet flunssia läpi syksyn (olemme todellakin ravanneet koronatesteissä), mutta muuten kummallakin tuntuu olevan asiat nyt kohtuullisen okei. Keväällä minun pitää silti ehdottomasti panostaa enemmän lasten koulunkäyntiin. Poissaolot vaikuttivat asiaan, mutta varmasti myös se, että olen itsekin ollut niin väsynyt töistä. Iso helpotus oli se, että asunto meni saman tien kaupaksi. Se ei ehtinyt olla myynnissä kuin muutaman päivän. Ostaja kaiken lisäksi halusi maksaa pyynnin, vaikka hinnassa oli hieman tinkimisvaraa. Aloin pohtia, että olenko oikeastaan aivan väärällä alalla ja pitäisikö minun sittenkin siirtyä ostamaan asuntoja ja suunnittelemaan niiden remontteja (ehkä ei, koska se on oikeasti melko stressaavaa). 

Liikunta on edelleen jäänyt, saa nähdä aloitanko sen perinteiseen malliin tammikuussa. Nyt minulla oli töistä pidempi vapaa ja suunnittelin sille ajalle vaikka ja mitä, mutta kuinka ollakaan makaan nyt sohvalla neljättä päivää flunssassa. Sairastan tosi harvoin, mutta yleensä sitten ihan kunnolla. Jouluvalmistelut ja asunnon raivaus loppuivat kuin seinään ja sen sijaan olen selannut läpi Netflixin ja muutaman muunkin suoratoistopalvelun. Olen marras-joulukuussa laittanut aivan älyttömästi rahaa menemään, mutta tilanne on kokonaisuudessaan tämä: maksoin perheensisäisen lainan pois ja olen ensimmäistä kertaa lähemmäs 10 vuoteen täysin velaton. Lisäksi minulla on varallisuutta asunnon myynnin jäljiltä + sijoitusvarallisuus yli 20K. Tilanne voisi tälleen 40-vuotiaana olla huomattavasti parempi, mutta toisaalta myös huonompi. 

Mitä toivon ensi vuodelta? Tasaista elämää, tasaisempaa ainakin kuin tänä vuonna. Sitä että lapset voivat hyvin, minä voin hyvin ja jaksan liikkua säännöllisesti ja töiden jatkumista syksyllä. Ja tietysti jonkinlaisen säästötavoitteen asettamista ja sen toteutumista (ettei blogin idea taas aivan unohdu). Ajattelin että elämä loppuu, kun täyttää 40 vuotta. Jotenkin tuntuu, että se vasta alkoi.

torstai 1. lokakuuta 2020

Palataan talousasioihin

Jälleen kerran raha-asioihin, joissa on jonkin verran muutoksia. Kela myönsi minulle loppukesästä esikoisesta vammaistuen, joka ei tule enää korotettuna, mutta reipas 90 euroa kumminkin. Puolen vuoden päästä pitää hakea sille jatkoja. En oikein osannut etukäteen arvioida 100% työajan palkkaa kolmivuorosta. Ajattelin palkan pysyvän suurin piirtein samoissa, koska palkka on erikoissairaanhoidon puolella hieman kuntapuolta huonompi ja palkasta puuttuu vielä kokemuslisä. Toisin kävi, sillä olen suunnitellut ja saanut tehdä paljon töitä viikonloppuisin ja ehkä puolet enemmän yövuoroja kuin aikaisemmin. Palkka on viimeisen neljän kuukauden aikana ollut lisineen bruttona noin 3000 euroa kuussa. Jouduin tekemään uuden verokortin nyt syyskuussa ja arvioin loppuvuoden tuloiksi siinä tuon 3K per kuukausi. Mutta syyskuun palkka olikin sitten bruttona 3500 euroa, että saa nähdä joudunko tekemään vielä kolmannen muutosverokortin. Veroprosentti toki nousi aika pilviin, kun vaihdos tulee näin loppuvuodesta. Veroprosentti on 35, joten todellinen vero palkasta on 43% luokkaa. 

Sain vanhan autoni vihdoin myytyä, mutta ihan nimelliseen hintaan. Uudemmasta autosta lähti aika saman tien sen jälkeen yhden oven suojalista irti. Ilmeisesti tässä pysyy jokin tasapaino siitä, että ajamani autot näyttävät aina vähän räjähtäneiltä :D. Omistusasunnosta olen myös tehnyt toimeksiannon välittäjälle ja sitä tullaan kuvaamaan ensi viikolla. Toivottavasti saan stailattua sen kivasti ja kuvista tulee hyvät. Olisi tosi iso helpotus, jos asunto menisi nopeasti kaupaksi. Pitää silti varautua siihen, ettei niin käy. Olen yrittänyt säästää puskuria yllättäviin menoihin ja säästössä on nyt 1600 euroa. Ajattelin, että vuodenvaihteessa puskurissa olisi vähintään se 2000 euroa, mikä voi olla hieman haasteellista uudella veroprosentilla. Lisäksi joulu on aina ollut iso menoerä ja lapsilla on kaikenlaisia odotuksia sen suhteen. Neuvottelin ex-puolison kanssa, että hän jatkossa maksaa satasen varsinaisten juoksevien kulujen päälle asumisestaan yhteisessä asunnossamme. Minusta tämä oli reilua, koska hän ei 325 eurolla asuisi edes yksiössä samalla alueella ja nyt puhutaan täysin remontoidusta kolmiosta. Tämä helpottaa omaa rahatilannetta hiukan.

Rahastoihin en ole laittanut rahaa pitkään aikaan, enkä varmaan uskalla laittaakaan ennen kuin asunto myydään. Fiiliskeskustelussa esimies kyllä lupaili jatkoja sijaisuudelle, mikä oli aika kiva yllätys. Luulen töiden siinä tapauksessa jatkuvan ainakin ensi kesän loppuun nykyisellä osastolla. Sijoitusten arvo on nyt reipas 6600 euroa, joista Seligsonin rahastot ovat kirineet miinukset kiinni ja Superrahasto suomi on yli 400 euroa plussalla. Pitäisi päättää mitä teen tanskan kanssa, johon on tulossa hallinnointipalkkio. Toisaalta siellä on tällä hetkellä vain muutama sata euroa, jotka voisi vain siirtää muualle. 

Olen ollut aika väsynyt töistä ja liikuntaharrastus on jäänyt. Toivottavasti saisin aloitettua sen uudelleen, koska se toi selvästi lisää jaksamista. Nukkumiseen pitäisi myös panostaa. Tämmöistä se aikuiselämä tuntuu olevan. Jatkuvaa tasapainoilua jonkinlaisen kuilun reunalla. Ja sitten pitäisi vielä esittää lapsille olevansa vastuullinen vanhempi tai jotakin. Nooh...ehkä nuo jo tietävät paremmin (ikävä kyllä). 

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Seuraa valitusta

Olen pedannut kaksiosaisella johdannolla tätä valitusta, joten pitäähän se kirjoittaa. Toisaalta mietin, että kaikki tämä on kirjoitettu jossain aiemmin. Tarina on monelle ikäiselleni naiselle tuttu. Miksi tehdä sitä enää, kun lopputulos on tiedossa? Mutta toisaalta...vaikka todellisuus on mitä on, niin minun ei tarvitse pitää siitä, välittää siitä ja uskoa sitä.

Missä kohtaa se tapahtui, sitä en tarkkaan tiedä. Viimeksi olin sinkkuna 34-vuotias. Moni mies, jonka tapasin silloin halusi vain seksiä. Perussettiä toki, ei mitään uutta. Mietin silloin toki ikääni, mutta 34-vuotiaana minulla oli vielä mahdollisuuksia. Olisin voinut sen puolesta saada lapsen tai jopa useamman. Nyt niin ei enää ole. Jos haluaisin vielä lapsen, niin olisi jo kiire, eikä se välttämättä onnistuisi sittenkään. Mutta onko mahdollisuus lapsen saamiseen todella se juttu, vai onko lopulta kysymys vain iästä. Tuntui hämmentävältä täyttää 40-vuotta, koska hyvin kliseisesti minusta ei tunnu siltä. En minä tuomitse miehiä siitä, ettei 40+ nainen ole heistä enää houkutteleva. Paitsi kuten edellä on mainittu, siihen yhteen asiaan. Minusta on ihan ymmärrettävää haluta nuorempi nainen. Halusinhan minäkin nuoremman miehen. Sanoisin, että hyvin pieni osa omasta ikäluokastani kiinnostaa minua (ainakin jos puhutaan Tinderin tarjonnasta). Toki ihan todellisessa elämässä tapaan kyllä kivannäköisiä ja mukavan oloisia 40-50+ miehiä, mutta he ovat parisuhteessa tai muuten vain jossakin muualla kuin deittialustoilla. Ymmärrän oikein hyvin, että jos nelikymppinen mies haluaa lapsen, niin naisen iän pitää alkaa kolmosella. Ja lisäksi nuoret ihmiset näyttävät hyvältä. Parikymppisestä kolmikymppiseen raja ei ole niin selvä, mutta 40+ puolella tapahtuu selkeästi jotakin. Tätä ei varmasti saisi sanoa ääneen? Ulkonäkö ei lopulta ole isoin osa pariutumista, mutta silläkin on silti merkitystä. Ehkä keski-iän tietämillä perimä ja elintavat alkavat näkyä entistä enemmän. 

Minusta tuntuu, että olen löytänyt enemmän omanlaiseni tavan olla ja elää vasta kolmekymppisenä. Olen myös saanut kuulla ulkonäöstäni ja itsestäni paljon kivoja kommentteja siinä iässä. Eräs mies, jonka kanssa keskustelin deittialustalla kuusi vuotta sitten sattui kaupan kassajonossa selkäni taakse. Minä en tunnistanut häntä, koska hänellä ei ollut ko. palvelussa kuvaa, mutta hän tunnisti minut. Olin mennyt suoraan raskaan työpaivän jälkeen kauppaan, joten olin ihan mielissäni, kun mies sanoi, että minulla oli persoonallisella tavalla nätit kasvot ja sellaiset kasvot, jotka muuttuvat vain kauniimmiksi kun vanhenen. Mies oli varmaan (muun käytöksen perusteella) jonkun sortin seinähullu, mutta tuo kommentti on jäänyt mieleen. Yksissä illanistujaisissa nauroin ääneen kuuluvalla äänellä ja silloin ystäväni silloinen mies kääntyi ympäri ja sanoi, "Sulla x on ihan mielettömän kaunis nauru". Se on yksittäinen kiva muisto miehestä, joka muuttui vähemmän mukavaksi, kun hän ja ystäväni myöhemmin erosivat. 

Ihmisenä osaan olla viihdyttävä, kun haluan. Usein myös tahattomasti. Eräs mies sanoi minulle suorasukaiseen tapaansa, että olen vähän kuin hänen kaksoissisarensa. Todella fiksu joissakin jutuissa ja toisissa aivan tollo. Olen silti huomannut, että välillä pystyn lumoamaan ihmisiä. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että olen alkanut selittämään jotakin asiaa ja kuulija on ollut matkalla jonnekin, mutta sitten unohtunut kuuntelemaan. Yliopistossa kirjoitin analyysin venäläisen kirjallisuuden klassikosta ja kurssin opettaja ei meinannut päästä yli siitä, että olin vasta toisen vuoden opiskelija. Näkökulmani teokseen oli niin erikoinen, että hän joutui lukemaan koko kirjan uudelleen. Olen aina ollut paniikissa ja epävarma uusista asioista, mutta silti tehnyt kaikenlaista. Lähdin suoraan lukiosta armeijaan, vaikka minua pelotti puhua miehille. Ajattelin asian ratkeavan armeijan aikana "jotenkin". Ja ratkesihan se. Seurustelin ensimmäistä kertaa elämässäni juuri armeijassa (ja tiedän miltä tämä kuulostaa). Osaan olla myös hankala ja itsepäinen, mutta silti kokonaisuutena aika ihana. Olen saanut tässä elämässä osakseni paljon rakkautta ja se tuntuu minusta hämmentävältä. En hirveästi pidä itsestäni, mutta en silti pidä itseäni huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona paria valittaessa.

Ja sitten tullaan siihen, mutta...Onko vedenjakaja sitten 35-vuotta vai mikä, mutta nyt 40-vuotiaana realiteetit ovat nämä. Kun testasin Tinderiä tekemällä ns. parisuhdeprofiilin (en kertonut spesifisti mitä haen), niin miehet muuttuivat varovaisiksi. Ensimmäinen kysymys oli usein "Mitä olet hakemassa?". En toki perusta tätä arviota vain Tinderiin, vaan ihan myös todellisiin keskusteluihin oman ikäluokkani naisten kanssa. Kun erosin ex-puolisostani, niin en tietenkään ajatellut, että pariutuminen uudelleen tässä iässä olisi helppoa. En vain ehkä ymmärtänyt, että se olisi näin vaikeaa. Tilaan edelleen Hesaria ja siinä on viime vuosina ollut useita artikkeleita parisuhteista ja pariutumisen vaikeudesta. Usein puhutaan kohtaamattomuuden ongelmasta. Koulutettu nainen haluaisi rinnalleen koulutetun miehen. Koulutettu mies taas ei välttämättä pidä naisen koulutusta niin suuressa arvossa. Varsinkin lehden kommenttiosastossa on käyty kiihkeitä väittelyitä siitä, että naisten vaatimukset ovat koventuneet. Mukava ja kiltti mies ei enää kelpaa parisuhteeseen. Kemia on yhtä kuin ulkonäkö ja niin edelleen. 

On varmasti tietyssä mielessä totta, että siihen 35-ikävuoteen nainen on parisuhdemarkkinoilla vahvoilla. Minusta on silti kummallista, että niinkin isossa asiassa kuin kumppanin valinnassa pitäisi tyytyä johonkin. Tyytyä "omaan tasoonsa". Tyytyä ihmiseen, joka ei oikeasti miellytä sinua. Sehän on yksi elämän isoimmista valinnoista. Minusta ei ole väärin toivoa ihan mitä vaan. Realismia on toki sitten se, ettei silloin välttämättä koskaan saa haluamaansa. Ja kemia ei todellakaan ole lähtöisin vain ulkonäöstä. En osaa itsekään sanoa, että mikä kaikki siinä vaikuttaa, mutta toisen ihmisen kosketus on merkittävässä roolissa. Ehkä itseäni surettaa tällä hetkellä silti tämä: ihmiset eivät enää tunnu antavan mahdollisuutta toiselle ihmiselle. Mielikuva siitä mitä haluaa voi olla niin vahva, ettei osata yhtään ajatella "laatikon ulkopuolella". Esimerkiksi minun ikäiseni mies, joka ei enää halua lapsia, ei halua edes tutustua minuun oikeasti, koska hän on päättänyt, että parisuhteessa naisen on oltava häntä 5 vuotta nuorempi. En sano, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän. Mutta tässä iässä olen oppinut sen verran, että jos ihmisen ensimmäisen kerran nähdessä ei tule sellainen olo, että tämä on ehdoton ei, niin se ihminen kannattaa nähdä uudelleen. Lisäksi vielä se, että vaihtoehtoina tunnutaan näkevän vain joko seksi tai parisuhde, vaikka niiden välille voisi mahtua vaikka mitä. Mutta kevyempikään deittailu ei usein ole miehelle vaihtoehto. Naisen kanssa ei haluta viettää aikaa "muuten vaan".

Keskustelin aiheesta juuri itseäni hieman vanhemman naisen kanssa, joka asuu pääkaupunkiseudulla. Hän sanoi, että koska siellä naisia on suhteessa miehiä enemmän, niin jälkimmäisten toiminta 40+ ikäisiä naisia kohtaan on aika kamalaa. Moni sen ikäluokan nainen on luovuttanut ja hankkinut lemmikin. Osa jaksaa vielä yrittää itseään nuorempien miesten kanssa. Ihmisellä on vapaa tahto ja hänen valintansa tekevät hänet usein onnettomaksi. Niin minä sanoisin. Miehen näkökulmasta tämä on ehkä keski-ikäisen naisen hapatusta. En ajatellut hankkia koiraa vielä. Tulen hakkaamaan päätäni seinään jatkossakin.