Voisko tää talvi loppua niinku nyt?

Tämä vuosi on lähtenyt jotenkin tahmeasti käyntiin. Yritän syödä nyt päivittäin lisärautaa ja toivon siitä apua esimerkiksi siihen, että välillä vaikuttaa kuin yrittäisin hukata oman päänikin. Toki arjessa on taas kerran kaikenlaisia muuttujia, varsinkin lasten asiat työllistävät ihan todella. Aika usein käy niin, että yritän olla tosi reipas ja haukkaan sitten vähän liian ison palan samalla. Lopputuloksena en meinaa vapaapäivinä päästä aamulla ylös sängystä. Mutta on ihanaa, kun on nuo lapset. Viime vuosi oli sellainen menetysten vuosi. Menetin parisuhteen ja paljon mukavia ihmisiä sen mukana. Menetin viimeisen päälle remontoidun asunnon, josta tosin olisi tullut isot kustannukset julkisivurempan muodossa. Menetin elintason, johon ehdin ehkä vähän tottua sen vuoden aikana, jonka asuimme entisen puolisoni kanssa yhdessä. Ehkä karuinta oli se, että menetin parhaan ystäväni, ehkä puoliso oli ollut minulle aina eniten ystävä, mutta hän muuttui ihmisenä paljon eron jälkeen. Mietin edelleen, että mikä oli lopulta totta. Menetin, tai ainakin se nyt näyttää siltä, siskoni, joka laittoi välit poikki kaikkiin perheensä jäseniin. Lapseni menettivät tätinsä ja kummitätinsä. Varsinkin nuorempi lapsi on ollut asiasta aika surullinen. Ero muutti jonkin verran asemaani ystäväpiirissä. Sinkkuäiti ei aina sovi perheellisten menoihin. Menetin vakituisen työpaikan, vaikka toisaalta irtisanouduin siitä itse. Menetin kesäloman, koska korona. Tiedän, että moni menetti paljon enemmän ja ihan oikeasti olen kiitollinen siitä mitä on.

Olen hirmu onnellinen noista lapsista, vaikka vanhemmuus on ehdottomasti vaikein haaste tässä elämässä. Olen kiitollinen vanhemmistani, vaikka he usein saavatkin minut raivon partaalle ja käyttäytymään kuin teini. Olen kiitollinen siitä, että meillä on hyvät välit lasten isän kanssa ja minulla on muutama tärkeä ystävä, joille voin puhua kaikesta. Olen kiitollinen siitä, että tajusin vaihtaa työpaikkaa, vaikka se tekikin osaltaan tästä vuodesta melko rankan. Tykkään töistä ja tykkään työkavereistani, miinus eräs nimeltämainitsematon akuuttilääkäri. Olen taas saanut vähän kiinni säännöllisestä liikunnasta ja siitä tulee hirmu hyvä fiilis. Minulla on arjessa sellainen olo, että pärjään. Käytän liikaa rahaa aivan turhuuksiin, mutta talous on silti aika balanssissa. Olen yleensä päätynyt poistamaan tästä blogista kaikki maininnat miehistä ja rakkaudesta, mutta sanottakoon, että siinä asiassa en ole tullut viisaammaksi ja edelleen ihmettelen, mitä tälle kaikelle pitäisi tehdä. Ehkä ei mitään. Olen vain sellaisessa välitilassa. En ole suhteessa, mutta en kuitenkaan vapaa. Ehkä pelottavinta ja vaikeinta tässä on se, että ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitsen toista ihmistä enemmän kuin hän tarvitsee minua. Ja kuitenkin minun pitäisi ymmärtää päästää irti.

Alkuvuoden ihanat, söpöt ja vähän turhat asiat ovat nämä meille muuttaneet kissakaverit. Kissoista on ollut nuoremmalle lapselle niin paljon iloa, että voisin ottaa kaksi lisää, jos se kaksinkertaistaisi ilon. Kissoista on toki myös kuluja (ja joka paikassa on karvaa, kaverit hiivattiin sieltä sängystä :D). Mietin, että tulevaisuuteen pitää nyt sijoittaa vähän realistisempia haaveita. Toivon tietysti eniten sitä, että lapsilla kaikki sujuu ja loksahtaa kohdalleen, toivon itselleni mieluista jatkoa töiden merkeissä, ainakin tämänhetkistä lähi- ja ystäväpiiriä ja terveyttä. Toivon löytäväni mieluisen omistusasunnon, jossa on ehkä myös oma sauna ja pieni piha. En enää haaveile parisuhteesta, yritän olla realistinen asian suhteen. 

Täytän tänä vuonna 41-vuotta. Haluaisin vielä matkustaa lasten kanssa, uskaltaa tehdä uusia asioita myös yksin (ja koska vaihtoehtoa ei ole) ja oppia itsestäni uutta. Olla vähän parempi ihminen. Muistaa nauttia siitä hyvästä mitä on. Mut voisko tää talvi loppua, jooko?