Olen toista kertaa tilanteessa, jossa pitkä parisuhde päättyy eroon. Sillä on isoja käytännön vaikutuksia elämään talousmielessä, mutta silti ero vaikuttaa eniten tunnetasolla. Puhutaan rakkauden loppumisesta, mutta eihän se ole loppunut mihinkään. Kuinka moni lopulta eroaa sen takia...rakkaus ei lopu, mutta ei se yksistään riitä pitämään suhdetta kasassa. Lehdistä saa monesti lukea tarinoita pitkään yhdessä olleista pariskunnista, jotka kertovat mikä on heidän pitkän suhteensa salaisuus. Minä olen sitä mieltä, ettei mitään salaisuutta ole. On vain onnea, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Mikään parisuhde ei kestä loputtomasti ylämäkeä ja sitä elämä voi tarjoilla aivan sattumanvaraisesti.
Minä olen se, joka oli aloitteellinen eron suhteen, ja joka lopulta muutti pois. En sure pelkästään sitä, että olemme eronneet, vaan myös sitä, miten paljon se satuttaa ex-puolisoa. Hän syyttää minua vääristä valinnoista, siitä etten tehnyt tarpeeksi sitä ja tätä, etten halunnut yrittää enää. Hänellä on siihen oikeus ja ehkä minun kuuluukin kantaa hänen suruaan. Ehkä se on minun osani. Mutta suru ei katso aikaa eikä paikkaa. Ei sitä olenko töissä vai kotona. Ovatko lapset luonani vai eivät. Vaikka yritän paeta sitä. Vaihdan autoradion kanavaa, jos joku laulaa rakkaudesta. Käännän katseeni pois kun juoksulenkillä tulee vastaa pariskunta. Mutta ei se auta. Sekoitan töissä antibioottia ja joudun pysähtymään hetkeksi, koska tuntuu etten voi hengittää. Kyyneleet alkavat valua kesken kauppareissun. Alan itkeä autossa liikennevaloissa, enkä huomaa valon vaihtumista.
Olen ennen kaikkea tunneihminen ja näissä tilanteissa saan maksaa siitä. Nuorempana häpesin sitä, että itken vähän joka tilanteessa. Vastaavasti myös nauran paljon ja kykenen tuntemaan valtavasti rakkautta ja iloa. Jos jotakin ei voi muuttaa, se pitää vain hyväksyä. Käyn tunteella, mutta en pelkää tunteitani. Väistelen surua vielä, tiedän sen. Mutta kohta tulee se hetki, kun otan sitä kädestä kiinni ja annan sen kulkea vierelläni. Tulen suremaan vielä pitkään, mutta tämä suru ei riko minua.
Pystyn hyvin samaistumaan näihin tunnelmiisi, kun muistelen omia erojani.
VastaaPoistaSyytteleminen on turhaa ja typerää. Harmillista, että exäsi siihen sortuu.
Minä yleensä olen tolkuttanut eroissa itselleni sitä, että luopumalla teen tilaa jollekin paremmalle. Silti tekee tosi kipeää päästää irti kaikista niistä unelmista ja tulevaisuudenkuvista, joihin ei siinä parisuhteessa koskaan päästy. Se tuntuu tyyperryttävältä myöntää olleensa väärässä jo pitkään, kun on yrittänyt pitää yllä toivoa. Että kaikki se vaiva suhteen pitämiseksi koossa valuu lopulta viemäriin. Luovuttaminen ei ole helppoa, eikä sitä helpota se, jos toinen ei ole asiassa ihan samalla sivulla.
Voimia!
Minä varmasti ansaitsen tässä tilanteessa exäni syytökset. En hoitanut asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta olet oikeassa tuosta unelmasta. Se minulla oli ennen kaikkea. Unelma siitä, että saisin vielä ydinperheen takaisin. Yhteisen asuntolainan, sormuksen sormeen ja ulkomaanmatkan kerran vuodessa. Ja sitä unelmaa tavoitellessani en huomannut, että jotakin oleellista puuttui, enkä enää tiedä oliko se koskaan ollut siellä.
Poista