Tykkään kovasti syksystä tai sanotaanko alkusyksystä. Auringonvalo muuttuu erilaiseksi ja ilma raikkaaksi. Kaupoissa on jo suomalaisia omenia ja illat pimenevät nopeammin, joten voi sytytellä kynttilöitä. Syksy tuntuu tietyllä tavalla paluulta arkeen, vaikka tänä kesänä en ollut lomalla. Arkeen paluu on osin ollut turhauttavaa. Esikoisen kanssa tämä ensimmäinen täysi kouluviikko on kulunut kotona. Lapsella alkoi kurkkukipu sunnuntaina, mitenkäs muutenkaan kuin juuri vaihtopäivänä ja vasta kolme päivää sen jälkeen sain hänelle testiajan. Edelleen odottelemme tuloksia siitä...tuntuu hölmöltä valittaa asiasta, kun voi kuvitella miten paljon monimutkaisempaa tämä olisi nuorempien lasten kanssa. Esikoinen ei ole juuri koskaan ollut näin pitkiä aikoja yksin kotona ja vähän mietin miten hän tulee pärjäämään. Ehkä huolehdin taas liikaa.
Olen ollut viimeaikoina aika väsynyt töistä. 100% kolmivuoro on melko raskasta, vaikka uusi työyhteisö on todella kiva ja hoitajamitoituskin siellä kohdillaan. Töiden ulkopuolella olen nyt yrittänyt panostaa liikuntaan, mutta sekin tuntuu tällä vähän boheemilla luonteella ja usein aivan onnettomilla organisointikyvyillä melko hankalalta. Saatan lähteä salille tai juoksemaan siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeastaan jo keitellä (lue: mikrottaa) lapsille iltapuuroa. Tämän seurauksena kaikki myöhästyy, lasten nukkumaanmeno, oma nukkumaanmeno ja toki aamusta kaikki on aivan levällään. Haluan muiden silmissä olla sellainen pärjäävä ja vahva ihminen ja edes kohtuullisen hyvä vanhempi. Monesti sellaista ehkä ajatellaankin ulkoapäin, mutta täällä kotona todellisuus on vähän toista.
Keväästä on onneksi nyt jo useampi kuukausi aikaa. On enemmän aikaa siitä kun erosin ja tein sen kaikilla mahdollisilla tavoilla väärin, kun muutin kahdesti ja aika lailla yksin, kun siskoni sairaus paheni ja hän laittoi välit poikki, kun lapset olivat etäkoulussa ja esikoinen pääsi juuri ja juuri seuraavalle luokalle, kun irtisanouduin ja vaihdoin työpaikkaa ja se pelotti tosi paljon. En tiedä olenko käsitellyt eroa kunnolla tai loppuun, mutta juuri nyt en jaksa edes ajatella sitä, vaikka se kuulostaakin ikävälle. Muutettuani pois kotoa tajusin rakastuneeni toiseen ihmiseen ja se tunne vaan pyyhkäisi kaiken tieltään pois. Olen pahoillani, mutta tuota ihmistä ja sitä tunnetta en halua katua. Se muutti minua ihmisenä.
En tiedä mitä tehdä siskoni kanssa. Onko niin, että minun on vain opeteltava elämään ilman häntä ja lasten kummitätiään. Saimme puheyhteyden sattumalta takaisin kesällä, mutta nyt tuntuu olevan liian myöhäistä. Vanhempani odottavat ja toivovat minun korjaavan kaiken, mutta ei minulla ole keinoja siihen. Yritän kaikesta huolimatta keskittyä hyviin asioihin elämässä. Jos lapsilla on kaikki hyvin, niin kaikesta muusta voin selvitä. Aion selvitä. Säästän rahaa yllättäviä menoja varten ja onnistun siinä. Istun sohvalla ja katson pimenevää taivasta. Auringonlaskut ovat tämän asunnon ikkunoista erityisen kauniita. Nauran kyynelten läpi, että olen ostanut farkut, jotka eivät taida mahtua enää pesun jälkeen ja minusta on 40-vuotiaana ihan ok käyttää puseroa, jossa on mikkihiiren pää. Silitän ja halaan lapsia joka ilta ja kerron, että rakastan heitä. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Juoksen pidempiä lenkkejä ja nostan raskaampia painoja ja siitä tulee parempi olo. Olen ollut uudessa työyhteisössä vasta vähän aikaa, mutta moni työkavereistani selvästi ilahtuu, kun tulen töihin. Eiköhän se tästä, jotenkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti