Blogi jäikin pidemmäksi ajaksi epämääräiselle tauolle, mutta nyt tätä voisi taas kaivaa esiin, kun jaksamista on ehkä vähän enemmän ja muutoksia arkeen tulossa aivan varmasti. Tai sanotaanko, että lisää menoja. Aivan erityinen jännitysmomentti on kesäkuun korontarkistuspäivä. Pidän peukkuja, että 12kk euribor ei olisi silloin ainakaan isosti yli neljän prosentin.
Mutta ensin muita asioita. Olen eritellyt tässä blogissa useampaan otteeseen rakkauselämääni, eikä tämä kerta tee poikkeusta siihen. Nyt on aika lailla kolme vuotta siitä, kun erosin silloisesta avomiehestäni. Kolme vuotta joihin mahtui elämäni ensimmäiset kokemukset tinderissä, kaikenlaista säätöä, useammat kymmenet treffit ja tapailunyritys, joka ei johtanut yhtään mihinkään. Romanttiset suhteet tuntuivat määrittävän hyvin pitkälle elämääni. Sitä kuka olin, sitä minkä arvoinen olin. Toki osa miehistä oli yksinkertaisesti käsittämättömiä nilkkejä, mutta vikaa oli minussakin. Tajusin vasta viime kesänä, että minulla on vahvoja tunnelukkoja liittyen juuri parinmuodostukseen. Mikä on ironista, koska olin pitkään kaivannut tasapainoista parisuhdetta. Tai ainakin luullut niin. Tunnelukot tekivät minusta noissa epämääräisissä suhteissa ahdistuneen ja konfliktiherkän. Hyvin herkästi myös peruuttelin pois hankalista tilanteista periaatteella, "kun lähden ensin, niin minua ei jätetä".
Jokainen suhde silti kasvatti minua ihmisenä. Se huonoinkin, jonka jälkiä paikkailen edelleen. Luulin aiemmin, että intohimoa ei ole ilman konfliktia. Luulin elämäni rakkauden olevan sitä, kun kaikki oli potenssiin sata. Rakkaus oli isompaa kuin ikinä, mutta samaan aikaan voin huonommin kuin ikinä. Olin väärässä ja nyt ajattelen, ettei se rakkautta ollutkaan. Puolitoista vuotta sitten sain lopetettua suhteeni ihmiseen, joka ehkä kasvatti minua ihmisenä, mutta ei ollut muuten hyväksi ollenkaan. Siitä eteenpäin löysin parempia ihmissuhteita. Kävin treffeillä kivojen ihmisten kanssa. Viime kesän alusta tapailin ensimmäistä kertaa sinkkuaikana mukavaa miestä. Se suhde loppui noihin edellä mainittuihin tunnelukkoihin ja ongelmiin kommunikoinnissa, mutta minulle jäi suhteesta hyvä mieli. Minua kohdeltiin kivasti ja se on tärkeää. En tiedä miksi se ei ollut minulle itseisarvo jo aikaisemmin.
Ja loppukesästä tapasin sitten hänet. En voi sanoa, että tiesin heti, että tästä tulee hyvä juttu. Mutta huomasin jo suhteen alussa, että moni asia vain loksahti kohdalleen. Yhdessäolo oli helppoa ja vaivatonta. En ole vielä tänäkään päivänä saanut kunnon riitaa aikaiseksi ja miehellä totisesti on tarvittaessa luonnetta. Hän ei runoile minulle tunteistaan, mutta hän on kohdellut minua paremmin kuin kukaan mies kolmeen vuoteen. Kun hänen kanssa sopii jostakin, oli se sitten puhelinsoitto (melkein joka päivä) tai milloin nähdään seuraavan kerran, siihen sopimukseen voi luottaa. Hän ei koskaan ole mitään vailla, ei kysele puolialastomia kuvia tai vie keskustelua jatkuvasti seksiin. (Miten näistäkin tuli sinkkuaikana sellainen normi, etten osannut edes ajatella niitä huonona käytöksenä?) Hän kunnioittaa rajojani ja tuntuu pitävän minusta juuri sellaisena kuin olen. Hän ei provosoidu kysymyksistäni tai siitä, kun puhun suoraan. Ymmärrän, että tilanteeseen liittyy monenlaisia muuttujia (oma ikä, kemioiden yhteensopivuus, menneisyyteni), mutta toisen ihmisen kosketus ei ole koskaan tuntunut sellaiselta kuin tämän ihmisen kanssa. Hän ei ole täydellinen, mutta minäkin pidän hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Ja vaikka tämä suhde loppuisi tänään, niin kukaan ei vielä minulta pois sen muistoa. Tämä ihminen asettaa riman kaikille, jotka (toivottavasti eivät :D) tulevat hänen jälkeensä. Enää en tule tyytymään vähempään, eikä kenenkään pitäisi.
Mutta tarvitseeko ihminen välttämättä parisuhdetta? Miksi se tuntui määrittävän niin isosti elämääni ja minua. Näitä asioita pohdin edelleen. Yritän asettaa nyt itseni etusijalle elämässä. Tai noh, ehkä lapset ovat aina etusijalla, mutta heti sen jälkeen. Mies on toki minulle tässä vaiheessa jo hyvin tärkeä ja olen oppinut itsestäni taas paljon tämän suhteen aikana, mutta ketään ihmistä ei kannata laittaa jalustalle. Omassa elämässä pitää olla muutakin kuin se romanttinen suhde. Siitä huolimatta on pakko sanoa, että olen tällä hetkellä hyvin onnellinen. Kuormittunut töistä ja arjen haasteista varsinkin lasten kohdalla, mutta silti kaiken keskellä hirmu onnellinen.
Talousasiat ovat sitten aivan toinen tarinansa. Siitä ehkä tarkemmin toisella kertaa. Esikoisen lapsilisä loppui, asunnon vastike on nousemassa tänä vuonna (kuinkahan paljon...), se kesällä koittava asuntolainan korontarkistus ja määräaikaisen sähkösopimuksen loppuminen syksyllä. Onhan tässä kaikenlaista. Kesäkuussa palkka onneksi nousee hieman. Jos sinnittelen ensi vuoteen, niin voin hakea toista kokemuslisää, joka nostaa bruttopalkkaa noin parilla sadalla eurolla. Valon määrä lisääntyy ja innostus treenaamiseen on taas nostanut päätään. Kevättä ja sen haasteita kohti, kliseisesti päivä kerrallaan :).
