sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Seuraa valitusta

Olen pedannut kaksiosaisella johdannolla tätä valitusta, joten pitäähän se kirjoittaa. Toisaalta mietin, että kaikki tämä on kirjoitettu jossain aiemmin. Tarina on monelle ikäiselleni naiselle tuttu. Miksi tehdä sitä enää, kun lopputulos on tiedossa? Mutta toisaalta...vaikka todellisuus on mitä on, niin minun ei tarvitse pitää siitä, välittää siitä ja uskoa sitä.

Missä kohtaa se tapahtui, sitä en tarkkaan tiedä. Viimeksi olin sinkkuna 34-vuotias. Moni mies, jonka tapasin silloin halusi vain seksiä. Perussettiä toki, ei mitään uutta. Mietin silloin toki ikääni, mutta 34-vuotiaana minulla oli vielä mahdollisuuksia. Olisin voinut sen puolesta saada lapsen tai jopa useamman. Nyt niin ei enää ole. Jos haluaisin vielä lapsen, niin olisi jo kiire, eikä se välttämättä onnistuisi sittenkään. Mutta onko mahdollisuus lapsen saamiseen todella se juttu, vai onko lopulta kysymys vain iästä. Tuntui hämmentävältä täyttää 40-vuotta, koska hyvin kliseisesti minusta ei tunnu siltä. En minä tuomitse miehiä siitä, ettei 40+ nainen ole heistä enää houkutteleva. Paitsi kuten edellä on mainittu, siihen yhteen asiaan. Minusta on ihan ymmärrettävää haluta nuorempi nainen. Halusinhan minäkin nuoremman miehen. Sanoisin, että hyvin pieni osa omasta ikäluokastani kiinnostaa minua (ainakin jos puhutaan Tinderin tarjonnasta). Toki ihan todellisessa elämässä tapaan kyllä kivannäköisiä ja mukavan oloisia 40-50+ miehiä, mutta he ovat parisuhteessa tai muuten vain jossakin muualla kuin deittialustoilla. Ymmärrän oikein hyvin, että jos nelikymppinen mies haluaa lapsen, niin naisen iän pitää alkaa kolmosella. Ja lisäksi nuoret ihmiset näyttävät hyvältä. Parikymppisestä kolmikymppiseen raja ei ole niin selvä, mutta 40+ puolella tapahtuu selkeästi jotakin. Tätä ei varmasti saisi sanoa ääneen? Ulkonäkö ei lopulta ole isoin osa pariutumista, mutta silläkin on silti merkitystä. Ehkä keski-iän tietämillä perimä ja elintavat alkavat näkyä entistä enemmän. 

Minusta tuntuu, että olen löytänyt enemmän omanlaiseni tavan olla ja elää vasta kolmekymppisenä. Olen myös saanut kuulla ulkonäöstäni ja itsestäni paljon kivoja kommentteja siinä iässä. Eräs mies, jonka kanssa keskustelin deittialustalla kuusi vuotta sitten sattui kaupan kassajonossa selkäni taakse. Minä en tunnistanut häntä, koska hänellä ei ollut ko. palvelussa kuvaa, mutta hän tunnisti minut. Olin mennyt suoraan raskaan työpaivän jälkeen kauppaan, joten olin ihan mielissäni, kun mies sanoi, että minulla oli persoonallisella tavalla nätit kasvot ja sellaiset kasvot, jotka muuttuvat vain kauniimmiksi kun vanhenen. Mies oli varmaan (muun käytöksen perusteella) jonkun sortin seinähullu, mutta tuo kommentti on jäänyt mieleen. Yksissä illanistujaisissa nauroin ääneen kuuluvalla äänellä ja silloin ystäväni silloinen mies kääntyi ympäri ja sanoi, "Sulla x on ihan mielettömän kaunis nauru". Se on yksittäinen kiva muisto miehestä, joka muuttui vähemmän mukavaksi, kun hän ja ystäväni myöhemmin erosivat. 

Ihmisenä osaan olla viihdyttävä, kun haluan. Usein myös tahattomasti. Eräs mies sanoi minulle suorasukaiseen tapaansa, että olen vähän kuin hänen kaksoissisarensa. Todella fiksu joissakin jutuissa ja toisissa aivan tollo. Olen silti huomannut, että välillä pystyn lumoamaan ihmisiä. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että olen alkanut selittämään jotakin asiaa ja kuulija on ollut matkalla jonnekin, mutta sitten unohtunut kuuntelemaan. Yliopistossa kirjoitin analyysin venäläisen kirjallisuuden klassikosta ja kurssin opettaja ei meinannut päästä yli siitä, että olin vasta toisen vuoden opiskelija. Näkökulmani teokseen oli niin erikoinen, että hän joutui lukemaan koko kirjan uudelleen. Olen aina ollut paniikissa ja epävarma uusista asioista, mutta silti tehnyt kaikenlaista. Lähdin suoraan lukiosta armeijaan, vaikka minua pelotti puhua miehille. Ajattelin asian ratkeavan armeijan aikana "jotenkin". Ja ratkesihan se. Seurustelin ensimmäistä kertaa elämässäni juuri armeijassa (ja tiedän miltä tämä kuulostaa). Osaan olla myös hankala ja itsepäinen, mutta silti kokonaisuutena aika ihana. Olen saanut tässä elämässä osakseni paljon rakkautta ja se tuntuu minusta hämmentävältä. En hirveästi pidä itsestäni, mutta en silti pidä itseäni huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona paria valittaessa.

Ja sitten tullaan siihen, mutta...Onko vedenjakaja sitten 35-vuotta vai mikä, mutta nyt 40-vuotiaana realiteetit ovat nämä. Kun testasin Tinderiä tekemällä ns. parisuhdeprofiilin (en kertonut spesifisti mitä haen), niin miehet muuttuivat varovaisiksi. Ensimmäinen kysymys oli usein "Mitä olet hakemassa?". En toki perusta tätä arviota vain Tinderiin, vaan ihan myös todellisiin keskusteluihin oman ikäluokkani naisten kanssa. Kun erosin ex-puolisostani, niin en tietenkään ajatellut, että pariutuminen uudelleen tässä iässä olisi helppoa. En vain ehkä ymmärtänyt, että se olisi näin vaikeaa. Tilaan edelleen Hesaria ja siinä on viime vuosina ollut useita artikkeleita parisuhteista ja pariutumisen vaikeudesta. Usein puhutaan kohtaamattomuuden ongelmasta. Koulutettu nainen haluaisi rinnalleen koulutetun miehen. Koulutettu mies taas ei välttämättä pidä naisen koulutusta niin suuressa arvossa. Varsinkin lehden kommenttiosastossa on käyty kiihkeitä väittelyitä siitä, että naisten vaatimukset ovat koventuneet. Mukava ja kiltti mies ei enää kelpaa parisuhteeseen. Kemia on yhtä kuin ulkonäkö ja niin edelleen. 

On varmasti tietyssä mielessä totta, että siihen 35-ikävuoteen nainen on parisuhdemarkkinoilla vahvoilla. Minusta on silti kummallista, että niinkin isossa asiassa kuin kumppanin valinnassa pitäisi tyytyä johonkin. Tyytyä "omaan tasoonsa". Tyytyä ihmiseen, joka ei oikeasti miellytä sinua. Sehän on yksi elämän isoimmista valinnoista. Minusta ei ole väärin toivoa ihan mitä vaan. Realismia on toki sitten se, ettei silloin välttämättä koskaan saa haluamaansa. Ja kemia ei todellakaan ole lähtöisin vain ulkonäöstä. En osaa itsekään sanoa, että mikä kaikki siinä vaikuttaa, mutta toisen ihmisen kosketus on merkittävässä roolissa. Ehkä itseäni surettaa tällä hetkellä silti tämä: ihmiset eivät enää tunnu antavan mahdollisuutta toiselle ihmiselle. Mielikuva siitä mitä haluaa voi olla niin vahva, ettei osata yhtään ajatella "laatikon ulkopuolella". Esimerkiksi minun ikäiseni mies, joka ei enää halua lapsia, ei halua edes tutustua minuun oikeasti, koska hän on päättänyt, että parisuhteessa naisen on oltava häntä 5 vuotta nuorempi. En sano, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän. Mutta tässä iässä olen oppinut sen verran, että jos ihmisen ensimmäisen kerran nähdessä ei tule sellainen olo, että tämä on ehdoton ei, niin se ihminen kannattaa nähdä uudelleen. Lisäksi vielä se, että vaihtoehtoina tunnutaan näkevän vain joko seksi tai parisuhde, vaikka niiden välille voisi mahtua vaikka mitä. Mutta kevyempikään deittailu ei usein ole miehelle vaihtoehto. Naisen kanssa ei haluta viettää aikaa "muuten vaan".

Keskustelin aiheesta juuri itseäni hieman vanhemman naisen kanssa, joka asuu pääkaupunkiseudulla. Hän sanoi, että koska siellä naisia on suhteessa miehiä enemmän, niin jälkimmäisten toiminta 40+ ikäisiä naisia kohtaan on aika kamalaa. Moni sen ikäluokan nainen on luovuttanut ja hankkinut lemmikin. Osa jaksaa vielä yrittää itseään nuorempien miesten kanssa. Ihmisellä on vapaa tahto ja hänen valintansa tekevät hänet usein onnettomaksi. Niin minä sanoisin. Miehen näkökulmasta tämä on ehkä keski-ikäisen naisen hapatusta. En ajatellut hankkia koiraa vielä. Tulen hakkaamaan päätäni seinään jatkossakin. 

2 kommenttia:

  1. Jotenkin kuulostaa, ettet osaa ajatella elämää ilman kumppania tai sellaisen etsimistä. Mikä minä nyt olisinkaan neuvomaan 39, nainen ja onnellisesti naimisissa. Mutta ihan oikeasti, voisitko ajatella keskittyä lapsiin, omaan työhön ja harrastuksiin, nauttia niistä nyt kun voit ja kumppani putkahtaa paikalle, kun on sen aika? Tee ainakin seuraava blogiteksti niin, että perustelet miksi kumppanin etsiminen on välttämätöntä.

    Saara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä siitä, että tuosta lähtökohdasta on aina hieman helpompaa neuvoa kuin ymmärtää. Minä olen varmasti pohjimmiltani parisuhdeihminen. Enkä sano, ettenkö toivoisi, että voisin sellaisen tulevaisuudessa vielä löytää.

      Tällä hetkellä todellakin keskityn lapsiini, työhöni ja harrastuksiini, eikä arjessa ihan oikeasti ole hirveästi aikaa muuhun. En ole millään deittialustalla tai etsi aktiivisesti yhtään ketään tai mitään. Tämän blogin kirjoittamisessa pitää hieman taiteilla, koska tämä ei ole täysin anonyymi enää. Olen kertonut tästä muutamalle ihmiselle vuosien varrella.

      Mutta tuo mitä sanoit perusteluista siitä, miksi kumppanin etsiminen on välttämätöntä. Se ei ole välttämätöntä. Mutta monelle ihmiselle (hyvä) parisuhde on merkittävästi elämänlaatua lisäävä ja parantava tekijä. En ymmärrä miksi sitä pitäisi perustella?

      Ajattelin kirjoittaa vielä yhden tekstin tästä aiheesta ja se käsittelee rakkauden tunnetta, sitä miten ihan kaikkea ei voi koskaan selittää ja miten minusta tulevaisuudessa tulee yhden tai useamman kissan huoltaja ja elämä voi olla ihan hyvää niin.

      En usko että kumppani tulee tässä iässä "putkahtamaan" paikalle. On ihan realismia, että tulen olemaan loppuelämäni yksin. Mutta minusta tuntuu, että juuri nyt minun täytyy oman itseni takia käydä tämä asia läpi, surra tämä suru ja sitten jatkaa eteenpäin. Siinä kaikki.

      Poista