perjantai 11. syyskuuta 2020

Elämäni miehet

Nyt mennään kauas säästötavoitteista, budjeteista ja menojen suunnittelusta. Olkoon tämä kirjoitus niin sanottu johdatus "valitusten sarjaan", joissa ajattelin pohdiskella elämääni nyt ja tästä eteenpäin. Tämä blogi keskittyi aiemmin siihen, että miten saisin säästettyä rahaa. Mutta tällä hetkellä mielenkiintoni kohdistuu siihen, kuinka jaksan arjessa, mistä löydän lisää hyvää oloa ja millainen ihminen allekirjoittanut oikeastaan on. Ja tietenkin, kuinka ollakaan, miehiin, suhteisiin ja niiden puutteeseen. 

Minulla on ollut tässä elämässä neljä merkityksellistä suhdetta. Kaksi näistä oli pitkää parisuhdetta. Lasten isä oli oikeastaan ensimmäinen seurustelukumppanini. Hän oli paras ystäväni ja se oli kaikista pahinta avioerossa. Eroa verrataan joskus läheisen kuolemaan ja siltä se totisesti silloin tuntui. En menettänyt häntä kokonaan, en heti. Mutta välimme muuttuivat lopullisesti, kun kuvaan astui hänen nykyinen vaimonsa. Lasten isä on minulle silti aina tärkeä ja meillä on edelleen hyvät välit. Kun minulla muutama vuosi sitten epäiltiin vakavaa sairautta, niin hän siitä kuullessaan halasi minua saman tien. Erotessamme hän sanoi, etten koskaan tule olemaan hänelle yhdentekevä ihminen ja siltä se on näiden vuosien aikana tuntunut. Hän on aina auttanut, kun olen sitä tarvinnut ja tukenut minua kaikessa. Ja nyt mietitte, että miksi erosimme? Sitä tarinaa en halua tässä blogissa kertoa, mutta tiivistettynä me ehkä olimme enemmän ystäviä kuin rakastavaisia. 

Lasten isästä erottuani tapasin miehen, jonka kanssa ei pitänyt tulla mitään vakavaa. Tapailin häntä (jos sitä voi tapailuksi sanoa) vain pari kuukautta, mutta se tuntui pidemmältä ajalta. Hän oli hyvin erilainen mies kuin lasten isä. Suuttui helposti ja meillä olikin isoja riitoja heti suhteen alussa. Mutta myös hyviä keskusteluita ja erityisesti kemiaa ja intohimoa, jotka olivat puuttuneet aiemmista suhteistani. Ihastuin häneen nopeasti, luultavasti myös rakastuin ja kahden kuukauden päästä se lopulta kolahti hänelläkin. Sovimme, että alkaisimme seurustella ihan oikeasti. Meni päivä ja hän alkoi peruutella. Häntä alkoi pelottaa se kuinka paljon tunteita oli tullut niin lyhyessä ajassa. Hän oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle, eikä yhtäkkiä halunnut edes yrittää jatkaa suhdetta. 

En suostunut heti uskomaan asiaa, vaan yritin jatkaa keskustelua. Halusin ajatella, että asiat voisi vielä selvittää. Laitoin hänelle viestiä, jossa toivoin, että voisimme vielä yrittää. Siihen viestiin hän vastasi seuraavana päivänä, kun olin tekemässä opiskeluihini liittyvää työharjoittelua. Hän kertoi kuinka ei ollut huomannut laittamaani viestiä, koska oli ollut treffeillä toisen naisen kanssa. Nainen ei ollut halunnut nähdä häntä uudestaan, mutta oli halunnut mennä sänkyyn ja niin he olivat sitten tehneet. Hän oli kovasti pahoillaan tapahtumasta. Minä olisin halunnut jatkaa, tuon jälkeenkin, mutta hän pysyi kannassaan. Seisoin sairaalan käytävällä, puhelin kädessä ja leikkaussalivarusteissa ja tuntui kuin minua olisi lyöty avokämmenellä kasvoihin. Muistan vieläkin miten huumaava se kivun tunne oli. Jouduin odottamaan neljä tuntia työharjoittelupäivän päättymistä, että pääsin pukuhuoneeseen itkemään. Kuukauden päästä mies otti minuun uudelleen yhteyttä ja halusi taas tavata, mutta alleviivasi, että meidän pitäisi olla varovaisia, ettei "siitä tulisi uudelleen niin vakavaa". Tapasin hänet vielä kahdesti ja sen jälkeen jollain tasolla ymmärsin, että sydänkin voi murtua enemmän kuin kerran ja en ehkä selviäisi toisesta kerrasta.

Jälkeenpäin pohdin, että oliko nyt minun vuoroni kärsiä. En ollut ollut kovin hyvä vaimo lasten isälle. Olin parikymppisenä vielä kovin nuori ja keskeneräinen (jälkimmäistä olen toki vieläkin). Ja hoidin eron lasten isästä millä tahansa mittarilla todella huonosti. Siitä huolimatta hän antoi minulle anteeksi. Ja minä annoin anteeksi tälle toiselle miehelle. Enkä päässyt hänestä kunnolla yli, vaikka olin vuosia parisuhteessa. Se hetki tuli vasta viime keväänä. Kun ajoin autoa ja vieressäni istuva mies kiusasi minua siitä, että en kai voisi ihastua itseäni niin paljon nuorempaan mieheen. Ja minä sanoin, että en, mutta todellisuudessa olin jo ihastunut, aivan hirveän ihastunut. Eikä hän hämärässä autossa nähnyt, kun punastuin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti