sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Seuraa valitusta

Olen pedannut kaksiosaisella johdannolla tätä valitusta, joten pitäähän se kirjoittaa. Toisaalta mietin, että kaikki tämä on kirjoitettu jossain aiemmin. Tarina on monelle ikäiselleni naiselle tuttu. Miksi tehdä sitä enää, kun lopputulos on tiedossa? Mutta toisaalta...vaikka todellisuus on mitä on, niin minun ei tarvitse pitää siitä, välittää siitä ja uskoa sitä.

Missä kohtaa se tapahtui, sitä en tarkkaan tiedä. Viimeksi olin sinkkuna 34-vuotias. Moni mies, jonka tapasin silloin halusi vain seksiä. Perussettiä toki, ei mitään uutta. Mietin silloin toki ikääni, mutta 34-vuotiaana minulla oli vielä mahdollisuuksia. Olisin voinut sen puolesta saada lapsen tai jopa useamman. Nyt niin ei enää ole. Jos haluaisin vielä lapsen, niin olisi jo kiire, eikä se välttämättä onnistuisi sittenkään. Mutta onko mahdollisuus lapsen saamiseen todella se juttu, vai onko lopulta kysymys vain iästä. Tuntui hämmentävältä täyttää 40-vuotta, koska hyvin kliseisesti minusta ei tunnu siltä. En minä tuomitse miehiä siitä, ettei 40+ nainen ole heistä enää houkutteleva. Paitsi kuten edellä on mainittu, siihen yhteen asiaan. Minusta on ihan ymmärrettävää haluta nuorempi nainen. Halusinhan minäkin nuoremman miehen. Sanoisin, että hyvin pieni osa omasta ikäluokastani kiinnostaa minua (ainakin jos puhutaan Tinderin tarjonnasta). Toki ihan todellisessa elämässä tapaan kyllä kivannäköisiä ja mukavan oloisia 40-50+ miehiä, mutta he ovat parisuhteessa tai muuten vain jossakin muualla kuin deittialustoilla. Ymmärrän oikein hyvin, että jos nelikymppinen mies haluaa lapsen, niin naisen iän pitää alkaa kolmosella. Ja lisäksi nuoret ihmiset näyttävät hyvältä. Parikymppisestä kolmikymppiseen raja ei ole niin selvä, mutta 40+ puolella tapahtuu selkeästi jotakin. Tätä ei varmasti saisi sanoa ääneen? Ulkonäkö ei lopulta ole isoin osa pariutumista, mutta silläkin on silti merkitystä. Ehkä keski-iän tietämillä perimä ja elintavat alkavat näkyä entistä enemmän. 

Minusta tuntuu, että olen löytänyt enemmän omanlaiseni tavan olla ja elää vasta kolmekymppisenä. Olen myös saanut kuulla ulkonäöstäni ja itsestäni paljon kivoja kommentteja siinä iässä. Eräs mies, jonka kanssa keskustelin deittialustalla kuusi vuotta sitten sattui kaupan kassajonossa selkäni taakse. Minä en tunnistanut häntä, koska hänellä ei ollut ko. palvelussa kuvaa, mutta hän tunnisti minut. Olin mennyt suoraan raskaan työpaivän jälkeen kauppaan, joten olin ihan mielissäni, kun mies sanoi, että minulla oli persoonallisella tavalla nätit kasvot ja sellaiset kasvot, jotka muuttuvat vain kauniimmiksi kun vanhenen. Mies oli varmaan (muun käytöksen perusteella) jonkun sortin seinähullu, mutta tuo kommentti on jäänyt mieleen. Yksissä illanistujaisissa nauroin ääneen kuuluvalla äänellä ja silloin ystäväni silloinen mies kääntyi ympäri ja sanoi, "Sulla x on ihan mielettömän kaunis nauru". Se on yksittäinen kiva muisto miehestä, joka muuttui vähemmän mukavaksi, kun hän ja ystäväni myöhemmin erosivat. 

Ihmisenä osaan olla viihdyttävä, kun haluan. Usein myös tahattomasti. Eräs mies sanoi minulle suorasukaiseen tapaansa, että olen vähän kuin hänen kaksoissisarensa. Todella fiksu joissakin jutuissa ja toisissa aivan tollo. Olen silti huomannut, että välillä pystyn lumoamaan ihmisiä. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että olen alkanut selittämään jotakin asiaa ja kuulija on ollut matkalla jonnekin, mutta sitten unohtunut kuuntelemaan. Yliopistossa kirjoitin analyysin venäläisen kirjallisuuden klassikosta ja kurssin opettaja ei meinannut päästä yli siitä, että olin vasta toisen vuoden opiskelija. Näkökulmani teokseen oli niin erikoinen, että hän joutui lukemaan koko kirjan uudelleen. Olen aina ollut paniikissa ja epävarma uusista asioista, mutta silti tehnyt kaikenlaista. Lähdin suoraan lukiosta armeijaan, vaikka minua pelotti puhua miehille. Ajattelin asian ratkeavan armeijan aikana "jotenkin". Ja ratkesihan se. Seurustelin ensimmäistä kertaa elämässäni juuri armeijassa (ja tiedän miltä tämä kuulostaa). Osaan olla myös hankala ja itsepäinen, mutta silti kokonaisuutena aika ihana. Olen saanut tässä elämässä osakseni paljon rakkautta ja se tuntuu minusta hämmentävältä. En hirveästi pidä itsestäni, mutta en silti pidä itseäni huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona paria valittaessa.

Ja sitten tullaan siihen, mutta...Onko vedenjakaja sitten 35-vuotta vai mikä, mutta nyt 40-vuotiaana realiteetit ovat nämä. Kun testasin Tinderiä tekemällä ns. parisuhdeprofiilin (en kertonut spesifisti mitä haen), niin miehet muuttuivat varovaisiksi. Ensimmäinen kysymys oli usein "Mitä olet hakemassa?". En toki perusta tätä arviota vain Tinderiin, vaan ihan myös todellisiin keskusteluihin oman ikäluokkani naisten kanssa. Kun erosin ex-puolisostani, niin en tietenkään ajatellut, että pariutuminen uudelleen tässä iässä olisi helppoa. En vain ehkä ymmärtänyt, että se olisi näin vaikeaa. Tilaan edelleen Hesaria ja siinä on viime vuosina ollut useita artikkeleita parisuhteista ja pariutumisen vaikeudesta. Usein puhutaan kohtaamattomuuden ongelmasta. Koulutettu nainen haluaisi rinnalleen koulutetun miehen. Koulutettu mies taas ei välttämättä pidä naisen koulutusta niin suuressa arvossa. Varsinkin lehden kommenttiosastossa on käyty kiihkeitä väittelyitä siitä, että naisten vaatimukset ovat koventuneet. Mukava ja kiltti mies ei enää kelpaa parisuhteeseen. Kemia on yhtä kuin ulkonäkö ja niin edelleen. 

On varmasti tietyssä mielessä totta, että siihen 35-ikävuoteen nainen on parisuhdemarkkinoilla vahvoilla. Minusta on silti kummallista, että niinkin isossa asiassa kuin kumppanin valinnassa pitäisi tyytyä johonkin. Tyytyä "omaan tasoonsa". Tyytyä ihmiseen, joka ei oikeasti miellytä sinua. Sehän on yksi elämän isoimmista valinnoista. Minusta ei ole väärin toivoa ihan mitä vaan. Realismia on toki sitten se, ettei silloin välttämättä koskaan saa haluamaansa. Ja kemia ei todellakaan ole lähtöisin vain ulkonäöstä. En osaa itsekään sanoa, että mikä kaikki siinä vaikuttaa, mutta toisen ihmisen kosketus on merkittävässä roolissa. Ehkä itseäni surettaa tällä hetkellä silti tämä: ihmiset eivät enää tunnu antavan mahdollisuutta toiselle ihmiselle. Mielikuva siitä mitä haluaa voi olla niin vahva, ettei osata yhtään ajatella "laatikon ulkopuolella". Esimerkiksi minun ikäiseni mies, joka ei enää halua lapsia, ei halua edes tutustua minuun oikeasti, koska hän on päättänyt, että parisuhteessa naisen on oltava häntä 5 vuotta nuorempi. En sano, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän. Mutta tässä iässä olen oppinut sen verran, että jos ihmisen ensimmäisen kerran nähdessä ei tule sellainen olo, että tämä on ehdoton ei, niin se ihminen kannattaa nähdä uudelleen. Lisäksi vielä se, että vaihtoehtoina tunnutaan näkevän vain joko seksi tai parisuhde, vaikka niiden välille voisi mahtua vaikka mitä. Mutta kevyempikään deittailu ei usein ole miehelle vaihtoehto. Naisen kanssa ei haluta viettää aikaa "muuten vaan".

Keskustelin aiheesta juuri itseäni hieman vanhemman naisen kanssa, joka asuu pääkaupunkiseudulla. Hän sanoi, että koska siellä naisia on suhteessa miehiä enemmän, niin jälkimmäisten toiminta 40+ ikäisiä naisia kohtaan on aika kamalaa. Moni sen ikäluokan nainen on luovuttanut ja hankkinut lemmikin. Osa jaksaa vielä yrittää itseään nuorempien miesten kanssa. Ihmisellä on vapaa tahto ja hänen valintansa tekevät hänet usein onnettomaksi. Niin minä sanoisin. Miehen näkökulmasta tämä on ehkä keski-ikäisen naisen hapatusta. En ajatellut hankkia koiraa vielä. Tulen hakkaamaan päätäni seinään jatkossakin. 

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Ja nyt olet taas yksin

Menin naimisiin 23-vuotiaana. Muistan miten peloissani olin sinä päivänä. Olin nukkunut edellisenä yönä vain muutaman tunnin ja mieskin näytti virallisissa valokuvissa väsyneeltä. Kirkon portaat olivat niin huonossa kunnossa, että meinasin kompastua niihin. Häissä ei ollut alkoholitarjoilua, koska olin silloin hyvin ehdoton sen asian suhteen. En halunnut nähdä isää humalassa sinä päivänä. Mutta samppanjaa oli niin paljon, että vieraat joivat itsensä humalaan siitä. Purin väsymystä ja kiukkuani miehen siskon puolisoon, eikä hän antanut sitä seuraavan kymmenen vuoden aikana anteeksi. 

Pelkäsin tuona päivänä kaikkea mahdollista. Mutta en pelännyt rakkautta. En pelännyt mennä naimisiin, eikä mielessäni käynyt hetkeäkään, että se voisi loppua joskus. Vaihdoin sukunimeni. Jos voisin palata takaisin tuohon hetkeen, niin halaisin 23-vuotiasta itseäni. Koska tiedän, että hän tulisi tarvitsemaan sitä tulevina vuosina. Kun rakkaus tuntui ensin voittavan kaiken, mutta siihen tuli särö heti alkumetreillä. Kun keksin haluta vauvan ja minulle sanottiin, etten tulisi koskaan saamaan lasta. Kun siitä huolimatta tulin äidiksi 25-vuotiaana ja sen jälkeen valvoin seuraavat viisi vuotta. Kun satutin ihmistä, jota minun olisi pitänyt rakastaa eniten maailmassa. Kun jouduin kertomaan lapsilleni, että muuttaisin pois kotoa. Kun 33-vuotiaana muutin ensimmäistä kertaa ikinä asumaan yksin ja nukuin monta viikkoa valot päällä. En kertonut siitä kenellekään. 

Täytin 34-vuotta ja olin hirvittävän epätoivoinen. Ajattelin, että tulen olemaan yksin koko loppuelämäni. Erosta oli kulunut vasta kuukausia, mutta olin jo ehtinyt ihastua, rakastua ja pettyä, eikä tuo mies ymmärtänyt jättää minua rauhaan. Lähdin kävelylle toisen kanssa. Hän oli todella pitkä. Oli hankalaa pitää kädestä kiinni ja kävellä samaan tahtiin. Mies oli mukava ja älykäs. Pari viikkoa ensitreffien jälkeen oli kuuma kesäpäivä ja laitoin päälleni mekon. Se oli epämukavuusalueelle menemistä, koska mekko oli lyhyt ja minulla omasta mielestäni kamalat jalat. Mietin haluaisiko mies enää nähdä minua uudelleen sen mekon takia. Jälkeenpäin hän sanoi, että jos olisin pyytänyt häntä menemään kanssani naimisiin se mekko päällä, niin hänen olisi ehkä pitänyt sanoa kyllä. Ja niin minä aloitin suhteen, parisuhteen, vaikka oli aivan liian aikaista siihen. Mies oli turvallinen ja ihana. Hän oli ensimmäinen mies eron jälkeen, jota ei pelottanut sitoutua minuun. Vaikka hän oli minua nuorempi ja lapseton. Sain toisen mahdollisuuden rakkauteen ja pilasin senkin.

Elämässä ja varsinkin parisuhteissa ei ole vain yhtä objektiivista totuutta. Me kerromme tarinoita itsellemme ja itsestämme, että pystymme jatkamaan elämää. Katsomaan peiliin päivästä toiseen. Keväällä tapahtuneen eron jälkeen ajattelin, että minun olisi pitänyt tietää paremmin. Heti suhteen alkuvaiheessa oli asioita, jotka mietityttivät minua, mutta päätin ohittaa ne. Ajattelin olevani toisenlainen ihminen. Kuvittelin, että rakkaus riittää, mutta tällä kertaa en uskonut sen kestävän loppuelämän. Halusin silti uskoa. Seuraavat viisi vuotta olivat monella tapaa raskaita. Lapseni sai diagnoosin ja kuntoutus alkoi. Kun lapsella meni huonosti, niin minullakin meni huonosti. En pystynyt hetkeksikään päästämään irti huolesta ja niinpä tein aivan liikaa. Hoidin lapsen asioita myös niillä viikoilla, kun lapset olivat isällään. Istuin palavereissa ja soittelin terapeuteille. Täytin hakemuksia. Vaikeiden vuosien jälkeen tuli viime syksy ja istuin taas koululla palaverissa. Lapsen opettaja kertoi, ettei lapsi tällä hetkellä eroa juuri ollenkaan omasta ikäluokastaan. Saatoin päästää irti huolesta ja ajatella itseäni ja mitä minä halusin elämälläni tehdä. 

Aloin haaveilla uudesta työpaikasta. Nousin sohvalta ja innostuin liikkumaan. Aloin tavata ystäviäni ja miettiä parisuhdettani. Ja minusta alkoi tuntua, etten voi hengittää. Tässä kohtaa ex-puolisoni kertoisi varmasti erilaisen tarinan. Ymmärrän häntä ja on totta, että minun puoleltani olisi ollut reilua erota heti. Mutta minä en pystynyt tekemään niin ja hän teki sen helpoksi ripustautumalla entistä tiukemmin kiinni. Ajattelin, etten voi tehdä sitä hänelle. Mutta tein paljon pahempaa, kun rakastuin toiseen mieheen. Voisin sanoa, että se tuli aivan puun takaa. Tavatessani tämän ihmisen ensimmäisen kerran, en heti todellakaan pitänyt hänestä. Hän oli aivan erilainen ihminen kuin minä ja aivan toisenlainen mies kuin ne, mitä olin aikaisemmin tavannut. Ja sitten hän suuteli minua ja se tuntui paremmalta kuin mikään ikinä. Olin niin hämmästynyt, etten meinannut kyetä puhumaan sen jälkeen. Ja mikään ei vain enää ollut niin kuin ennen.

Ymmärrän, että satutin ex-puolisoani pahoin. Olen pyytänyt anteeksi lukemattomia kertoja ja yrittänyt tehdä kaikki asiat hänelle helpoksi eron jälkeen. Antanut hänen tavata lapsia, vaikka koko lähipiiri on asiasta toista mieltä ja toki myös itselleni olisi helpointa, jos emme olisi enää tekemisissä. Mikään ei silti riitä, eikä voi korvata sitä tuskaa mitä aiheutin ja olen pahoillani siitä. En silti voi olla pahoillani rakkaudesta. Aiemman kokemukseni perusteella ajattelin, ettei rakkautta ja intohimoa voi yhdistää. Pitää aina valita niistä toinen. Minun parisuhteissani oli paljon rakkautta, mutta ei niinkään intohimoa. Lyhyessä suhteessani taas intohimoa, mutta myöhemmin ajattelin, ettei se ollut totta. Se oli vääränlaista vetovoimaa, jotenkin jo itsessään satuttavaa ja sellaiset suhteet loppuvat aina huonosti. Mutta olin väärässä. 

Oli sattumaa, että tapasin juuri tämän miehen, mutta jollain tasolla minusta silti tuntuu, että olen aina kulkenut häntä kohti. Nuorena luin yötä myöten romaaneja rakkaudesta. Olen aina tuntenut kaikki tunteet isolla kirjaimella ja jo silloin tuntui, että melkein pakahdun siihen kaipaukseen. Etten voi odottaa enää hetkeäkään ja haluan kokea saman. Myöhemmin ajattelin, että kirjat ovat kirjoja ja elämä aivan toisenlaista. Jos rakkaus ja intohimo jollekin löytyisikin samassa paketissa, niin se ihminen en olisi minä. Siitä huolimatta etsin sitä, kaipasin sitä, ihastuin helposti toisiin ihmisiin, vaikka olin parisuhteessa. Ajattelin olevani huono ihminen, jolle mikään ei vaan riitä. Kunnes tuli tämä mies ja sain vastauksen kysymykseeni. Onko väärin sanoa, että se oli sen arvoista? Kun kirjoitin eroamisen surusta, niin sanoin etten pelkää tunteitani. Mutta tätä minä pelkäsin. Oli monella tapaa hurjaa ihastua toiseen, kun oli keskellä eroprosessia toisesta. Ja eron jälkeen tajuta, ettei se ollut pelkkää ihastumista, vaan vielä enemmän. Pyristelin pakoon, latasin Tinderin ja ajattelin, että kyllähän minä voin päättää omasta elämästäni. Mutta mikään ei vienyt sitä tunnetta pois.

Olen 40-vuotias ja takana on kaksi parisuhdetta. Tulenko saamaan kolmatta mahdollisuutta? En usko, vaikka tiedän, että tulen vielä lyömään päätäni seinään sen asian kanssa. Seuraa valitusten sarja, stay tuned

perjantai 11. syyskuuta 2020

Elämäni miehet

Nyt mennään kauas säästötavoitteista, budjeteista ja menojen suunnittelusta. Olkoon tämä kirjoitus niin sanottu johdatus "valitusten sarjaan", joissa ajattelin pohdiskella elämääni nyt ja tästä eteenpäin. Tämä blogi keskittyi aiemmin siihen, että miten saisin säästettyä rahaa. Mutta tällä hetkellä mielenkiintoni kohdistuu siihen, kuinka jaksan arjessa, mistä löydän lisää hyvää oloa ja millainen ihminen allekirjoittanut oikeastaan on. Ja tietenkin, kuinka ollakaan, miehiin, suhteisiin ja niiden puutteeseen. 

Minulla on ollut tässä elämässä neljä merkityksellistä suhdetta. Kaksi näistä oli pitkää parisuhdetta. Lasten isä oli oikeastaan ensimmäinen seurustelukumppanini. Hän oli paras ystäväni ja se oli kaikista pahinta avioerossa. Eroa verrataan joskus läheisen kuolemaan ja siltä se totisesti silloin tuntui. En menettänyt häntä kokonaan, en heti. Mutta välimme muuttuivat lopullisesti, kun kuvaan astui hänen nykyinen vaimonsa. Lasten isä on minulle silti aina tärkeä ja meillä on edelleen hyvät välit. Kun minulla muutama vuosi sitten epäiltiin vakavaa sairautta, niin hän siitä kuullessaan halasi minua saman tien. Erotessamme hän sanoi, etten koskaan tule olemaan hänelle yhdentekevä ihminen ja siltä se on näiden vuosien aikana tuntunut. Hän on aina auttanut, kun olen sitä tarvinnut ja tukenut minua kaikessa. Ja nyt mietitte, että miksi erosimme? Sitä tarinaa en halua tässä blogissa kertoa, mutta tiivistettynä me ehkä olimme enemmän ystäviä kuin rakastavaisia. 

Lasten isästä erottuani tapasin miehen, jonka kanssa ei pitänyt tulla mitään vakavaa. Tapailin häntä (jos sitä voi tapailuksi sanoa) vain pari kuukautta, mutta se tuntui pidemmältä ajalta. Hän oli hyvin erilainen mies kuin lasten isä. Suuttui helposti ja meillä olikin isoja riitoja heti suhteen alussa. Mutta myös hyviä keskusteluita ja erityisesti kemiaa ja intohimoa, jotka olivat puuttuneet aiemmista suhteistani. Ihastuin häneen nopeasti, luultavasti myös rakastuin ja kahden kuukauden päästä se lopulta kolahti hänelläkin. Sovimme, että alkaisimme seurustella ihan oikeasti. Meni päivä ja hän alkoi peruutella. Häntä alkoi pelottaa se kuinka paljon tunteita oli tullut niin lyhyessä ajassa. Hän oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle, eikä yhtäkkiä halunnut edes yrittää jatkaa suhdetta. 

En suostunut heti uskomaan asiaa, vaan yritin jatkaa keskustelua. Halusin ajatella, että asiat voisi vielä selvittää. Laitoin hänelle viestiä, jossa toivoin, että voisimme vielä yrittää. Siihen viestiin hän vastasi seuraavana päivänä, kun olin tekemässä opiskeluihini liittyvää työharjoittelua. Hän kertoi kuinka ei ollut huomannut laittamaani viestiä, koska oli ollut treffeillä toisen naisen kanssa. Nainen ei ollut halunnut nähdä häntä uudestaan, mutta oli halunnut mennä sänkyyn ja niin he olivat sitten tehneet. Hän oli kovasti pahoillaan tapahtumasta. Minä olisin halunnut jatkaa, tuon jälkeenkin, mutta hän pysyi kannassaan. Seisoin sairaalan käytävällä, puhelin kädessä ja leikkaussalivarusteissa ja tuntui kuin minua olisi lyöty avokämmenellä kasvoihin. Muistan vieläkin miten huumaava se kivun tunne oli. Jouduin odottamaan neljä tuntia työharjoittelupäivän päättymistä, että pääsin pukuhuoneeseen itkemään. Kuukauden päästä mies otti minuun uudelleen yhteyttä ja halusi taas tavata, mutta alleviivasi, että meidän pitäisi olla varovaisia, ettei "siitä tulisi uudelleen niin vakavaa". Tapasin hänet vielä kahdesti ja sen jälkeen jollain tasolla ymmärsin, että sydänkin voi murtua enemmän kuin kerran ja en ehkä selviäisi toisesta kerrasta.

Jälkeenpäin pohdin, että oliko nyt minun vuoroni kärsiä. En ollut ollut kovin hyvä vaimo lasten isälle. Olin parikymppisenä vielä kovin nuori ja keskeneräinen (jälkimmäistä olen toki vieläkin). Ja hoidin eron lasten isästä millä tahansa mittarilla todella huonosti. Siitä huolimatta hän antoi minulle anteeksi. Ja minä annoin anteeksi tälle toiselle miehelle. Enkä päässyt hänestä kunnolla yli, vaikka olin vuosia parisuhteessa. Se hetki tuli vasta viime keväänä. Kun ajoin autoa ja vieressäni istuva mies kiusasi minua siitä, että en kai voisi ihastua itseäni niin paljon nuorempaan mieheen. Ja minä sanoin, että en, mutta todellisuudessa olin jo ihastunut, aivan hirveän ihastunut. Eikä hän hämärässä autossa nähnyt, kun punastuin.

perjantai 21. elokuuta 2020

Loppukesä, alkusyksy...

Tykkään kovasti syksystä tai sanotaanko alkusyksystä. Auringonvalo muuttuu erilaiseksi ja ilma raikkaaksi. Kaupoissa on jo suomalaisia omenia ja illat pimenevät nopeammin, joten voi sytytellä kynttilöitä. Syksy tuntuu tietyllä tavalla paluulta arkeen, vaikka tänä kesänä en ollut lomalla. Arkeen paluu on osin ollut turhauttavaa. Esikoisen kanssa tämä ensimmäinen täysi kouluviikko on kulunut kotona. Lapsella alkoi kurkkukipu sunnuntaina, mitenkäs muutenkaan kuin juuri vaihtopäivänä ja vasta kolme päivää sen jälkeen sain hänelle testiajan. Edelleen odottelemme tuloksia siitä...tuntuu hölmöltä valittaa asiasta, kun voi kuvitella miten paljon monimutkaisempaa tämä olisi nuorempien lasten kanssa. Esikoinen ei ole juuri koskaan ollut näin pitkiä aikoja yksin kotona ja vähän mietin miten hän tulee pärjäämään. Ehkä huolehdin taas liikaa.

Olen ollut viimeaikoina aika väsynyt töistä. 100% kolmivuoro on melko raskasta, vaikka uusi työyhteisö on todella kiva ja hoitajamitoituskin siellä kohdillaan. Töiden ulkopuolella olen nyt yrittänyt panostaa liikuntaan, mutta sekin tuntuu tällä vähän boheemilla luonteella ja usein aivan onnettomilla organisointikyvyillä melko hankalalta. Saatan lähteä salille tai juoksemaan siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeastaan jo keitellä (lue: mikrottaa) lapsille iltapuuroa. Tämän seurauksena kaikki myöhästyy, lasten nukkumaanmeno, oma nukkumaanmeno ja toki aamusta kaikki on aivan levällään. Haluan muiden silmissä olla sellainen pärjäävä ja vahva ihminen ja edes kohtuullisen hyvä vanhempi. Monesti sellaista ehkä ajatellaankin ulkoapäin, mutta täällä kotona todellisuus on vähän toista. 

Keväästä on onneksi nyt jo useampi kuukausi aikaa. On enemmän aikaa siitä kun erosin ja tein sen kaikilla mahdollisilla tavoilla väärin, kun muutin kahdesti ja aika lailla yksin, kun siskoni sairaus paheni ja hän laittoi välit poikki, kun lapset olivat etäkoulussa ja esikoinen pääsi juuri ja juuri seuraavalle luokalle, kun irtisanouduin ja vaihdoin työpaikkaa ja se pelotti tosi paljon. En tiedä olenko käsitellyt eroa kunnolla tai loppuun, mutta juuri nyt en jaksa edes ajatella sitä, vaikka se kuulostaakin ikävälle. Muutettuani pois kotoa tajusin rakastuneeni toiseen ihmiseen ja se tunne vaan pyyhkäisi kaiken tieltään pois. Olen pahoillani, mutta tuota ihmistä ja sitä tunnetta en halua katua. Se muutti minua ihmisenä.

En tiedä mitä tehdä siskoni kanssa. Onko niin, että minun on vain opeteltava elämään ilman häntä ja lasten kummitätiään. Saimme puheyhteyden sattumalta takaisin kesällä, mutta nyt tuntuu olevan liian myöhäistä. Vanhempani odottavat ja toivovat minun korjaavan kaiken, mutta ei minulla ole keinoja siihen. Yritän kaikesta huolimatta keskittyä hyviin asioihin elämässä. Jos lapsilla on kaikki hyvin, niin kaikesta muusta voin selvitä. Aion selvitä. Säästän rahaa yllättäviä menoja varten ja onnistun siinä. Istun sohvalla ja katson pimenevää taivasta. Auringonlaskut ovat tämän asunnon ikkunoista erityisen kauniita. Nauran kyynelten läpi, että olen ostanut farkut, jotka eivät taida mahtua enää pesun jälkeen ja minusta on 40-vuotiaana ihan ok käyttää puseroa, jossa on mikkihiiren pää. Silitän ja halaan lapsia joka ilta ja kerron, että rakastan heitä. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Juoksen pidempiä lenkkejä ja nostan raskaampia painoja ja siitä tulee parempi olo. Olen ollut uudessa työyhteisössä vasta vähän aikaa, mutta moni työkavereistani selvästi ilahtuu, kun tulen töihin. Eiköhän se tästä, jotenkin...

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Kesä ilman kesälomaa

Tämä viikko on ollut täynnä kaikenlaisia tunteita. Viime viikolla sain kuulla, että työt eivät uudessa työpaikassa todennäköisesti jatku syksyllä. Olin tietoinen tästä mahdollisuudesta, mutta se veti silti mielen matalaksi. Viikonlopun pyörittelin asiaa mielessäni ja maanantaina soitin entiselle esimiehelleni. Hänellä oli onneksi tarjota minulle sijaisuutta heti syyskuun alusta. Olin helpottunut, sillä säästössä ei ole käytännössä mitään. Keittiöremontti maksoi kaikkinensa 14200 euroa, kun loppusummasta on otettu pois kotitalousvähennys. Budjetti meni arvioidusta yli noin 800 euroa, mikä oli minusta kohtuullista. Keittiössä piti tehdä kaikki pinnat uusiksi ennen varsinaisen uuden keittiön asentamista. Lopputulos on varsin hyvä, mutta se nieli kaiken, mitä minulla oli säästössä. Loppuviikosta sain tietää, että voisin sittenkin jatkaa nykyisessä työpaikassa, mikä oli helpotus. Viikko on silti ollut raskas, sillä olen ollut huolissani sairaasta läheisestäni. Töissäkin on ollut melkoisen kuormittavaa, vaikka uusi työpaikka on edelleen kiva ja mielenkiintoinen. Olen tuntenut riittämättömyyttä niin työntekijänä kuin ihmisenä töiden ulkopuolella. Tuntuu etten riitä vanhempana ja muissakin ihmissuhteissa olen aina joko liikaa tai liian vähän.

Uudessa työpaikassa ei olla automaattisesti maksettu viiden vuoden kokemuslisää ja todella toivon, että se maksetaan takautuvasti, kun asiasta nyt mainitsin. Eihän kysymys ole isosta rahasta, mutta palkka laski muutenkin noin sadalla eurolla, koska uudessa työpaikassa minua ei ole vielä perehdytetty osaston kaikkiin töihin. Yritän saada säästettyä noin yhden palkan verran puskuriin sen varalle, että töissä tulee katkoksia. Silloin ei tarvitsisi turvautua ensimmäisenä luottokorttiin tai vanhempiin. Exän ja minun omistama asunto oli tarkoitus laittaa myyntiin syksyllä, mutta ex-puoliso vielä arpoo, jos hän sittenkin ostaisi sen itse. Mikäli ex-puoliso ostaisi asunnon tai se saataisiin myytyä, pystyisin maksamaan perheensisäisen lainan kerralla pois ja säästöön jäisi silti kymppitonni. Ja viemään lapset vaikka ensi keväänä ulkomaanreissulle, jos tämä koronahässäkkä alkaa vihdoin rauhoittua.

Ensimmäinen kesä pitkästä aikaa, kun minulla ei ole kesälomaa. Lapset ovat saaneet viettää aikaa keskenään ja mitään kesäreissuja ei olla tehty. Vähän kurjaa ja tämän kevään jälkeen olisin kyllä kesälomaa kaivannut, mutta elämässä asiat eivät vain mene sillä tavalla. Jospa yrittäisin jatkossa pitää itsestäni taas vähän parempaa huolta, mennä nukkumaan ajoissa ja olla murehtimatta tätä elämää yömyöhään. On hirveän vaikeaa tehdä asioita oikein. Pitää itsestä huolta, pitää muista huolta. Ennen katsoin luottavaisena tulevaisuuteen ja nyt kun mietin syksyä, niin näen vain pimeää. Valoisampia aikoja odotellessa...

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Tinderistä ja kaikesta muusta

Keittiöremontti valmistui viimein, mutta laskua siitä ei ole vielä tullut. Olen sormet ja varpaat ristissä odotellut laskua, koska se paljonko budjetti ylittyy määrittää aika pitkälti tämän kesän hankinnat. Lastenhuoneeseen tarvittaisiin pari kirjahyllyä ja minä tarvitsisin pyörän. Pyykinpesukone olisi myös varsin siisti juttu, mutta en ole aivan varma miten sen sijoittelisi tuohon pienehköön kylpyhuoneeseen. Pärjäilin ihan hyvin taloyhtiön omalla koneella, mutta se meni vaihtoon ja uutta ei ole kuulunut. Olen siis pessyt pyykkiä ex-puolison luona ja vanhemmilla. Puolensa ja puolensa kummassakin...

Lapsilla alkoi kesäloma ja siinä sai vanhempikin vähän huokaista helpotuksesta. Kaikenlaisia hoidettavia asioita olisi vielä, mutta olen saanut niitä hitaanlaisesti eteenpäin. Tälle keväälle on mahtunut paljon (liikaa) isompia ja pienempiä muutoksia. Toukokuussa oma jaksaminen alkoi olla vähän huonolla tolalla, vaikka en ensin tajunnutkaan sitä itse. Paino laski, kun unohdin syödä ja syöminen tuntui hankalalta muutenkin. Nukkumaanmeno venyi, mutta uni loppui silti aamukuudelta. Päätin ladata Tinderin, vaikka jollain tasolla tajusinkin olevani melko sekaisin kaikista muutoksista. Ja mitä hyvää siitä seurasi? No ei mitään. Työkaveri on eronnut parisuhteesta vuosi sitten ja hänestä Tinder on parasta ikinä. Mitäpä sanoisin siitä itse...se sopii ihmisille, jotka haluavat tavata (varsin kevyissä merkeissä) muita ihmisiä (kyllä, monikossa), jotka myöskin tapaavat muita ihmisiä. Eikä siinä mitään. Joillekin sellainen sopii ja ymmärrän aivan täysin tuon, että parisuhteesta ei haluta siirtyä parisuhteeseen. Olen kokeillut sitä itsekin huonolla menestyksellä. Mutta minä en ole myöskään mikään välipysäkki miehelle, joka oikeasti haluaa parisuhteen (tai sanoo haluavansa sellaisen, totuus voi sitten olla jotakin muuta).

Ihmisen muisti on hirmuisen lyhyt. Olen ollut tässä tilanteessa ennenkin, eronnut pitkästä suhteesta, mutta unohtanut silti millaista se on. Muistin kyllä paniikin, joka valtasi yksin ollessa. "Mitä nyt tapahtuu, olenko nyt yksin aina?" Hirveän kiireen löytää jotakin, oikeastaan mitä tahansa, joka helpottaisi kipua, epävarmuutta ja pelkoa. Jonkun joka sanoisi, että kaikki käy hyvin. Pitäisi sylissä ja toisi lohtua. Vaan ei se toimi sillä tavalla. Toinen ihminen ei voi pelastaa toista, eikä se ole kenenkään tehtävä. Minkä olin unohtanut oli se, että yhtäkkiä en oikeastaan tiedä kuka olen. Olen joutunut etsimään rajojani uudelleen, miettimään mikä tuntuu hyvälle ja mikä ei. Olen opetellut sanomaan ei ja en halua. Olen kuunnellut ex-puolison tilitystä siitä, kuka tai mikä olen ja miettinyt, että tunsiko hän minua lopulta ollenkaan ja annoinko hänen edes tuntea. Olen käynyt keskustelua edellä mainitussa Tinderissä ja käynyt parillä treffeillä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin löysin sieltä kyllä pari ihan mukavaa ihmistä ja kumpikin heistä sanoi minusta oikeasti kivoja asioita. Mutta totesin sitten, että en halua aloittaa nyt mitään uutta yhtään kenenkään kanssa, vaan ehkä ennemmin keskittyä itseeni. Terapeutti peukutti tätä ihan täysillä.

Olen alkanut listata asioita, jotka tuovat minulle hyvää mieltä. Olin tehnyt tällaisen listan aika lailla eron aikoihin, mutta huomasin, ettei se toimi ollenkaan. Listasin siinä asioita, joista minun pitäisi pitää ja pitäisi tehdä. Nyt olen listannut sellaisia, mitä oikeasti haluan. Lisäksi Helsingin sanomissa oli hyvä artikkeli Yalen suosituimmasta kurssista Science of Wellbeing. Kuulostaa melkoiselta self-helpiltä, mutta pääpointeissa oli kyllä oikeasti järkeä. Tässä muutama niille, jotka eivät ole ko. artikkelia lukeneet (taitaa olla maksumuurin takana): 

- Ole kiltti toisille ihmisille
- Elämys tekee onnelliseksi, tavara ei 
- Muiden ihmisten kanssa on hyvä olla 
- Iloitse pienistä ja suurista asioista 
- Tunnista mistä pidät, mihin haluat uppoutua ja tee sitä säännöllisesti 
- Nuku vähintään seitsemän tuntia yössä ja harrasta liikuntaa kolmesti viikossa. 

Nämä ovat ehkä perussettiä monelle, mutta minulle tekee hyvää kirjoittaa ne ylös ja miettiä niitä todella. 

lauantai 9. toukokuuta 2020

Eron jälkeistä terapiaa

Blogi jatkaa ihan muissa kuin talousasioissa. Tälle keväälle on mahtunut kaikenlaista ja tilanne tuntuu elävän koko ajan. Keittiöremontti toivottavasti valmistuu entisessä kodissani ensi viikon aikana, ja sitten voidaan alkaa miettiä aikataulua asunnon myynnille. Toisaalta tuntuu siltä, että tässä kohtaa voisi pitää pienen hengähdystauon kaikesta, mitä ei ole pakko tehdä. Minä jatkan perehtymistä uuteen työpaikkaan ja lapset tarvitsevat paljon tukea kevätlukukauden viimeisiin päiviin. Yritin samalla kerätä voimia auttaa huonossa kunnossa olevaa siskoani, mutta hän möksähti minulle ja laittoi välit poikki.

Kun erosin lasten isästä, elin seuraavan puoli vuotta huoletonta sinkkuelämää. Juuri ennen kuin tapasin ex-puolisoni aloin ymmärtää, että jossakin kohdassa voisi olla hyvä surra mennyttä eroa ja sitten olinkin melkoisen huonossa kunnossa seuraavat puoli vuotta. Nyt ajattelin olla asiassa vähän viisaampi. (Siinä määrin kun se on mahdollista tämän loputtoman härdellin keskellä.) Olen käynyt pariin otteeseen kosmetologilla, koska huomasin, että on uskomattoman rentouttavaa maata lämpimien pyyhkeiden alla, kun joku taputtelee kasvoihin ties mitä naamioita. Lisäksi aloitin terapian, koska tajusin, että ongelmani aiheuttavat valtavasti ongelmia myös kaikissa ihmissuhteissani. Yksi asioista, mitä terapiassa yritetään ratkoa, on minun hieman mutkikas suhde omaan kehooni. Tämä oli ensimmäinen tehtävä, mikä terapiassa piti tehdä, kirjoittaa kirje omalle keholle. Jo otsikko oli minusta hankala...

Rakas keho

Minulla on sinua kohtaan ristiriitaisia tunteita. Toisaalta arvostan sinua. Olet antanut minulle kaksi lasta. Olet aina ollut kohtuullisen terve ja toimiva, vaikka valintani eivät ole tehneet sitä helpoksi. Olen harrastanut liikuntaa hyvin vaihtelevasti ja epäsäännöllisesti. Kun elämässä on ollut vastamäkeä, olen jäänyt karkkipussin kanssa sohvan nurkkaan murehtimaan. Painoni nousi ylipainon puolelle ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten. Minun elintavoillani se ei ollut yllätys, mutta olin vihainen sinulle. Yritin aloittaa laihduttamisen monta kertaa, mutta se jäi aina yritykseksi. Viime vuoden lopulla jokin muuttui ja aloin käymään kuntosalilla säännöllisesti. Aloin treenata vapaapainotreeniä ja se oli valtavan palkitsevaa. Tuntui, että teimme yhteistyötä. Vaikka olit valokuvissa keski-ikäinen täti, olit myös sitkeä. 

Edelleen mietin usein sitä, miltä näytit ennen raskauksia. Toisaalta muistan myös sen, etten pitänyt sinusta enempää kuin nyt, vaikka vatsani oli silloin litteä. En pidä siitä miltä näytät, mutta olen saanut sinusta positiivista palautetta kolmikymppisenä enemmän kuin siihenastisen elämäni aikana. Pelkään vanhenemista, ettei 40:nen ikävuoden jälkeen enää ole "elämää". Pelkään etten saa enää uutta mahdollisuutta parisuhteeseen. Pelkään saavani sen ja valitsevani taas väärin. Ajattelen, että kaikki riippuu sinusta, vaikka tavallaan tiedän ettei se ole totta.

Olen pahoillani siitä, ettet sinä riitä minulle. Tarkoittaako se sitä, että katson samalla tavalla muita ihmisiä. Eivätkö hekään riitä sellaisena kuin ovat? Ja onko se yksi syy siihen, että parisuhteeni ovat epäonnistuneet? Haluan pitää sinusta huolta, että pysyt toimintakykyisenä ja minä voin tehdä työtäni, jossa fyysinen toimintakyky on tärkeää. Haluan myös jatkaa liikunnan harrastamista ja rikkoa siinä rajojani, saada onnistumisen kokemuksia sinusta ja sinun kanssasi. Toivon, että tulevaisuudessa tulemme toimeen paremmin. Huomaan, että suhtautumiseni sinuun on muuttunut viime  aikoina. Ulkonäön kehuminen ei muuta minun suhdettani sinuun, mutta konkreettiset teot muuttavat. Omien pelkojen kohtaaminen. Sitä minä yritän nyt harjoitella.

Sellainen tehtävä...terapeutti sanoi, että tämä on tämän hetken tilanne, mutta siitä on mahdollista päästä eteenpäin. Hassua, mutta ensimmäistä kertaa todella uskon niin.